— Entä sitten? — sanoi kreivi Tavannes pitäen toista tarkasti silmällä.
— Olen teille kiitollinen siitä, että ajattelitte minua, — jatkoi neiti heikolla äänellä, —ja olisin vielä kiitollisempi — puhun siitä teille näin pian ja aikaisin — jos soisitte minulle vielä hiukan enemmän aikaa.
— Tarkoitatteko, että…jos siirtäisin vihkimisen tuonnemmaksi?
— Niin, monsieur.
— Se on mahdotonta.
— Älkää sanoko niin, — huudahti neiti, vaistomaisesti korottaen ääntään. — Minä vetoan jalomielisyyteenne. Ja minä pyydänkin ainoastaan lyhyttä, hyvin lyhyttä lykkäystä.
— Se on mahdotonta, — vastasi kreivi Tavannes tyynesti. — Ja eri syistä. Ensinnäkin voin paljon helpommin suojella vaimoani. Ja toiseksi minua on juuri äsken kutsuttu Louvreen, ja minun tulisi jo olla menossa sinne. Huomenna illalla, ellen erehdy siitä toimesta, jota minulta vaaditaan, olen matkalla kaukaiseen maakuntaan, kuninkaallisia kirjeitä mukanani. Ja tärkeätä on, että olemme naimisissa ennen lähtöäni.
— Miksi niin? — kysyi neiti itsepäisesti.
Kreivi kohautti olkapäitään. — Miksikö? — kertasi hän. — Kuinka voitte noin kysyä viime yön tapahtumien jälkeen? Minä en tahdo itselleni herra de Tignonvillen kohtaloa. Näinä päivinä elämä on epävarmaa ja kuolema liiankin varma. Viime yönä oli meidän vuoromme, ja teidän ystävienne vuoro voisi sattua… ensi yönä.
— Siis muutamat ovat pelastuneet? — huudahti neiti.