Kreivi hymyili. — Olen hyvilläni, että olette noin älykäs, — vastasi hän. — Kunnialliselle vaimolle se on erinomainen ominaisuus. Niin, neiti, pari on pelastunut.
— Ketkä? Ketkä? Olkaa niin hyvä ja sanokaa.
— Herra de Montgomery, joka nukkui yönsä virran toisella puolella, on yksi heistä, ja Vidame ja muutamia hänen mukanaan. Herra de Biron, jota pidän hugenottina, ja jolla on asehuone vallassaan aivan kuninkaan nenän edessä, on toinen. Ja lisäksi muutamia muita. Sanalla sanoen, kylliksi pitääksemme varamme. Siksi minun on mahdoton lykätä toistaiseksi lupauksenne täyttämistä.
— Siinä lupauksessa oli ehtoja! — tiuskaisi neiti vimmastuneena siitä, ettei voinut sen enempää saada. Ja hänen komean vartalonsa jokainen piirre, hänen äänensä jokainen värähdys hehkui äkillistä kiivasta kapinaa. — Ei minua saa ilmaiseksi. Te lahjoititte minulle kaikkien talossa olevien hengen, kaikkien! — toisti hän intohimoisesti. — Mutta kaikki eivät ole täällä. Ennenkuin tulen vaimoksenne, täytyy teidän näyttää minulle herra de Tignonville elävänä ja turvassa!
Kreivi Tavannes kohautti olkapäitään. — Hänhän on lähtenyt pois, — sanoi hän. — Mitä se minuun kuuluu, kuinka hänen nyt käy?
— Minulle se merkitsee paljon! — vastasi neiti kiivaasti.
Kreivi katsoi häneen tuikeasti, ja verisuonet paisuivat äkkiä hänen otsallaan. Hänen oli vaikea hillitä itseään, mutta hän nieli loukkauksen, ehkä kostaakseen sen vastedes.
Tein kaiken voitavani, — sanoi hän synkästi. — Jos olisin tahtonut, niin hän olisi silloin kuollut tuolla alakerrassa. Minä lahjoitin hänelle hengen; ei siis kuulu minuun, jos hän on uudelleen antautunut vaaraan ja menettänyt henkensä.
— Te lupasitte, että hän saa elää, — kertasi neiti itsepäisesti. — Hän… ja muutkin. Mutta siinä ei vielä ole kaikki, — jatkoi hän. — Te lupasitte minulle hugenottipapin.
Tavannes nyökkäsi, hymyillen katkerasti itsekseen, ikäänkuin olisi saanut epäluuloonsa vahvistuksen.