— Te hierotte kauppaa, eikö niin? — sanoi hän. — Te vaaditte maksun viimeistä ropoa myöten, niinkö? Ja olette miettinyt yhtä ja toista, millä voisitte pidättää minua ja voittaa aikaa, kunnes sulhasenne, joka on teidän kaikkenne, tulee teitä pelastamaan? Älykäs tyttö, todellakin! Mutta oletteko ajatellut asemaanne… nainen? Tiedättekö, että jos vain annan luvan, niin väkeni kohtelee teitä kuin kurjinta ilotyttöä, mikä ikinä öisin vaeltaa katuja? Tiedättekö, että minun vallassani on pelastaa teidät taikka heittää teidät susille, joiden kuulette ulvovan? — ja hän osoitti akkunaa. — Hugenottipappi? Katolinen pappi? — jatkoi hän kolkosti. — Mon Dieu, minä olen itsekin hämmästynyt vaatimattomuuttani. Te lörpöttelette minulle katolisista ja hugenottipapeista, toisesta ja toisesta, vaikka voitaisiin olla ilman kumpaakin. Vaikka olette yhtä täydellisesti ja toivottomasti minun vallassani kuin jokin piika keittiössäni! Te! Te ilkutte minua ja määräätte ehtoja minulle! Te!
Ja hän astui niin lähelle neitiä tummine, tylyine kasvoineen, ja hänen äänensä oli viimeisiä sanoja lausuessa niin uhkaava, että tytön hermot, jotka ennestään olivat järkytetyt, eivät enää kestäneet, ja luullen, että kreivi aikoi häntä lyödä, hän hiljaa huudahtaen peräytyi askeleen.
Tavannes ei seurannut eikä liikahtanutkaan sinne päin, mutta hän nauroi matalaa tyytyväistä nauruaan, ja silmät ahmivat neitiä.
— Ho, hoo! — sanoi hän. — Sitä ei ollakaan niin rohkeita kuin miltä ensin näytti. Ja kuitenkin uskalsitte pilkata minua? Te aioitte estää minua… Tavannesia! Mihin te luotitte? Niin, ja mihin te yhä vieläkin luotatte?
Neiti tiesi, että hän tällä peräytymisellään, johon pelko oli hänet pakottanut vastoin tahtoaan, oli pannut kaikki alttiiksi. Että hän oli kadottamaisillaan kaikki, enemmän kuin kaikki, mitä oli luullut voittavansa uljaalla vastarinnalla. Arempi, tahdottomampi nainen olisi jättänyt taistelun sikseen ja kiittänyt onneaan, että pääsi asiasta näinkin vähällä. Mutta tämä nainen, vaikka hänen verettömät kasvonsa osoittivat hänen tietävän, mitä syytä oli pelkoon, ja vaikka hänen sydämensä oli pakahtua kauhusta, piti paikkansa, jonne oli perääntynyt. Hän turvautui viimeiseen keinoon.
— Mihinkö luotan? — kuiskasi hän vapisevin huulin.
— Niin, neiti, — vastasi kreivi Hannibal hampaittensa lomitse. — Mihin te luotatte… kun uskallatte härnätä Tavannesia?
— Hänen kunniaansa, — vastasi tyttö heikolla äänellä. — Ja teidän lupaukseenne.
Kreivi Tavannes katseli häntä ivahymy huulilla. — Ja kuitenkin, — ilkkui hän, — te luulitte juuri äsken, että aioin teitä lyödä. Taikka että paiskaisin teidät maahan. Ja nyt puhutte kunniastani ja lupauksestani! Kuinka viisasta, neitiseni! Sillä tavalla naiset pitävät miehiä narreinaan. Arvasin, että jotakin tällaista oli esillä, kun lähetitte hakemaan minua, sillä minä tunnen naiset ja heidän tapansa. Mutta sallikaa minun sanoa, että nyt ei sovi puhua kunniasta, kun kadut ovat punaisia! Ja lupauksista, kun kuninkaan käsky kuuluu: Ei mitään armoa kerettiläiselle!
— Sittenkin te pidätte sananne, — sanoi neiti rohkeasti.