Kreivi ei vastannut heti, ja se toivo, joka oli melkein sammunut tytön rinnassa, alkoi jälleen kyteä, vieläpä syttyi uudelleen. Sillä selvää oli, että mies epäröi; hän tuumi otsa rypyssä ja silmät synkkinä. Hänen kasvoissaan oli sekä tuskaa että epäilyä.
— Tässä on eräs seikka, — sanoi hän vihdoin ja loi tyttöön tuijottavan katseen, — jota ette liene tullut ottaneeksi huomioon. Te ahdistatte minua nyt ja pidätte kiinni ehdoistanne ja vaatimuksistanne, hoette »jos» ja »muutoin». Te vaaditte minulta mahdollisimman paljon, koko hinnan ja hiukan kaupanpäällisiäkin! Mutta soisin teidän punnitsevan, onko se viisasta. Ajatelkaa, millainen suhteemme tulee olemaan sitten, kun teistä tulee vaimoni… jos nyt noin minua ahdistatte. Tuleeko se sulostuttamaan suhdettamme? Ja mihin sitten vetoatte saadaksenne hyvää kohtelua, jos nyt noin kiusaatte?
Tyttöä puistatti. — Mieheni armeliaisuuteen, — sanoi hän matalalla äänellä painaen päänsä alas.
— Ja te tyydytte luottamaan siihen? — vastasi kreivi tuimasti, eikä hänen äänensä sävyssä tai kulmakarvojen kohoamisessa ollut suurtakaan lupausta armosta. — Miettikää! Nyt teillä on oikeutenne ja ehtonne, arvoisa neiti. Mutta sitten saatte pitää hyvänänne vain minun armahtavaisuuteni… rouvana.
— Siihen tyydyn, — kuiskasi neiti heikosti.
— Ja Herra armahtakoon sieluani, pitäisi teidän lisätä, — vastasi kreivi, — sillä niin kovin suuresti luotatte armeliaisuuteeni. Ja oikeassa olette! Olette oikeassa, tehtyänne minulle tämän kepposen. Mutta kuten tahdotte. Koska niin haluatte, niin olkoon! Te saatte pysyä ehdoissanne, saatte kaikki oikkunne täytetyiksi ja koko maksun, sopimuksen mukaan. Mutta sitten… rouva de Tavannes…
Hän ei päättänyt lausettaan, sillä kuullessaan ensimmäiset myöntävät sanat neiti oli vaipunut matalalle, puiselle akkunakomerossa olevalle istuimelle, jonka vieressä oli seisonut, kyyristyen etäisimpään kolkkaan, kätkenyt kasvot käsiinsä ja purskahtanut rajuun itkuun. Hänen tukkansa, joka viime yön kiireessä oli häthätää solmittu päälaelle, riippui paksuna palmikkona vyötäreille asti, ja sen vieressä hohti hänen niskansa lumivalkoisena.
Mies seisoi hetken tarkastaen ääneti ja synkkänä tytön olkapäitten säälittävää hytkimistä ja kouristuksentapaisia nyyhkytyksiä. Mutta hän ei yrittänytkään koskea häneen ja lopuksi kääntyi toisten puoleen. Naisista toinen toisensa jälkeen väisti hänen katsettaan pelokkaasti. Näytti siltä kuin hän olisi aikonut lisätä jotakin, mutta pysyi kuitenkin vaiti. Se lause, jonka hän oli jättänyt kesken, ja pitkä katse, jonka hän kääntyessään heitti itkevään tyttöön, puhuivat selvemmin tulevaisuudesta kuin mitkään puheet.
»Sitten, rouva de Tavannes!»