LOUVREN ETUSALISSA.
Omituista on, että rakkaus — taikka intohimo, jos kreivi Hannibalin äkillistä mieltymystä neiti Vrillaciin ei katsota tuon korkeamman nimityksen arvoiseksi — niin täydellisesti hallitsee niitä, joilla tämä tunne on sydämessä, että suurimmatkin tapahtumat ja hämmästyttävimmät onnettomuudet, jopa sellaisetkin teot, jotka painavat kaikiksi ajoiksi leimansa kansakuntaan, ovat heistä tärkeitä ainoastaan sikäli kuin ne koskevat rakastetun saavuttamista.
Kun Tavannes, lähdettyään neidin luota, ratsasti kivettyjä katuja pitkin päätytalojen ohitse, silloisten gootilaisten torninhuippujen varjossa, kohtasi häntä monta näkyä, jotka olivat omiaan herättämään sääliä, vihaa tai kummastusta. Hän näki, kuinka Pariisi oli ryöstetyn kaltainen, kuin teurastushuone, jossa viikko takaperin oli pidetty upeita naamiaisia; umpeen naulatut ovet ja tiiviisti suljetut akkunat olivat veressä, ja katujen kulmissa oli siellä täällä vaatekappaleita, rikottuja aseita ja kasoittain lyijynharmaita ruumiita. Mutta hän katseli tätä kaikkea sellaisilla silmillä, jotka kaikkialta, sekä kuolleitten että elävien joukosta, etsivät vain Tignonvilleä. Etupäässä Tignonvilleä, mutta myös kerettiläistä pappia, joka vielä olisi kylliksi hengissä suorittaakseen tehtävänsä.
Luultavasti juuri tätä sai eräs mies, jota oli ajettu takaa koko Pariisin läpi, kiittää pelastuksestaan. Hän hyökkäsi esille kapeasta käytävästä aivan Tavannesin silmäin edessä tukka pystyssä, silmät pullollaan, juosten sokeasti niinkuin vainottu jänis katua pitkin suoraan kreivi Hannibalia ja hänen seuruettaan vastaan. Miehen kasvot olivat kuoleman hiestä märät, hänen keuhkonsa tuntuivat olevan pakahtumaisillaan, ja hengitys korisi hänen juostessaan. Takaa-ajajat olivat jo hänen kintereillään ja nähdessään kreivi Hannibalin seurueen tulevan vastaan päästivät riemuhuudon pitäen miestä jo kuoleman omana.
Hän olisikin kuollut puolen minuutin päästä, jos Tavannes olisi tehnyt tehtävänsä. Mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Lieneekö hän luullut tuota kurjaa raukkaa Tignonvilleksi taikka papiksi, jota etsi —, ainakin hän salli pakolaisen pujahtaa hevosen vatsan alta ja vielä pahensi asiaa kääntämällä niin kömpelösti ja sopimattomasti hevostaan ajaakseen pakolaista takaa, että hevonen sulki tien ja keskeytti takaa-ajon. Saalis pujahti eräälle kujalle ja katosi. Takaa-ajajat seisoivat kiroillen, näyttipä hetken siltä kuin he olisivat aikoneet kostaa tämän vahingon. Mutta Tavannes hymyili, ja vieläkin leveämpi hymy valaisi hänen takanaan olevien kuuden rautapukuisen miehen kasvoja; jostakin syystä roistot malttoivat mielensä ja väistyivät syrjään.
On kovasydämisiä miehiä, jotka tuntevat ylenkatsetta silloin, kun muut säälivät. Tavannes hymyili ivallisesti ratsastaessaan edelleen katujen läpi, katsellen eri puolille ja nähden, mitä kaksikymmenkaksi-vuotias kuningas oli pääkaupungilleen tehnyt. Mutta hänen ivansa kävi kaikkein purevimmaksi, kun hän saapui molempien tenniskenttien ohi Louvren itäiselle portille ja tapasi portin suljettuna ja vartioituna, niin että palatsin ja kaupungin välillä ei ollut mitään yhteyttä. Tällainen epäkuninkaallinen pelonmerkki ratkaisevalla hetkellä, jonka kuningas itse oli aiheuttanut, hämmästytti häntä vähemmän pari minuuttia myöhemmin, kun portti oli avattu ja hän pääsi linnoituksen pihaan.
Portinvartijan oven sekä sisä- että ulkopuolella seisoi noin puoli sataa jousi- ja pyssymiestä aseissa, ei taisteluasennossa, vaan epäjärjestyksessä, pienissä ryhmissä, joista kuului loppumatonta äänten sorinaa, kiihkeitä nauruntyrskeitä ja väkinäisiä pilapuheita. Laskeva aurinko, jonka säteet juuri ylettyivät neliön etäisimpään päähän, valaisi vinosti heidän aseitaan ja tehosti heidän liikkeittensä liioiteltua, rauhatonta vaikutusta.
Tyynesti katseltaessa näytti siltä, kuin heitä vaivaisi painajainen. Satunnaiset puheenpuuskat ja äkilliset liikkeet, hikiset otsat ja kosteat hiukset ynnä jonkun synkkä, ajatuksiaan hautova hiljaisuus todisti jotakin luonnotonta ja kamalaa. Heidän joukossaan oli kalpeita kasvoja, tutisevia leukoja, ja muutamat nielivät yhtä mittaa; oli myöskin niitä, jotka paljastivat punaiset käsivartensa ja kerskailivat mielipuolen tavoin urotöistään. Mutta ehkä kaikkein hämmästyttävintä oli ahne, kiihkeä himo kuulla uutisia ja saada uutta kiihoketta.
Kulkiessaan heidän ohitsensa kreivi Hannibal ehti kuulla monta eri huhua siitä, mitä kaupungissa tapahtui, että Montgomery ja ne aatelismiehet, jotka olivat nukkuneet virran toisella puolen, olivat ratsain pelastuneet paitasillaan, että Guiseä oli ammuttu takaa-ajossa, että hän oli vanginnut Vidame de Chartresin ja kaikki pakolaiset, että hän ei ollut ensinkään lähtenyt kaupungin ulkopuolelle, että hän juuri nyt oli tuossa Forte de Bucyn kautta. Edelleen, että Biron oli luovuttanut asehuoneen, että hän oli uhannut pommittaa kaupunkia, että hän oli kuollut, että hän pelastuneiden hugenottien kanssa juuri marssi Louvrea kohti, että…
Sillä hetkellä Tavannes pääsi pois sokaisevasta auringonpaisteesta ja äänten sorinasta, ja aivan hänen edessään, neliön vastaisella puolella, näkyi linnan uusi, italialainen, siro renessanssityylinen julkipuoli, kohoten hymyilevänä vastakohtana linnan kolmelle muulle jylhälle gootilaiselle sivustalle, jotka silloin, kun keskustorni oli poissa, näyttivät esteettömästi uhkaavan toisiaan. Mutta mikä tuo oli, joka makasi uuden italialaisen vallin juurella? Tuo, jonka ympärillä seisoi muutamia henkilöitä uteliaasti katsellen, kun taas toiset ripottelivat tuoretta hietaa sen päälle tai kauan maahan päin katseltuaan loivat silmänsä akkunoihin vastatakseen siellä olijan kysymykseen?