Kuolema julmimmassa muodossaan… ja sen yllä parvi surisevia kärpäsiä ja runsaasti vuodatetun veren unohtumaton haju. Eräästä läheisestä oviaukosta kuului kimakoita, hysteerisiä nauruntyrskeitä, ja juuri kun Tavannes astui pihan poikki, lennähti sieltä naurun jatkuessa nuori tyttö, jonka nähtävästi hänen toverinsa olivat työntäneet ulos, sillä hän ponnisteli vastaan. Mutta jouduttuaan lopulta pihalle hän pysähtyi, kikattaen ja väittäen vastaan, osaksi mielihyvillään. Kohdattuaan Tavannesin katseen hän kiljahtaen syöksähti jälleen sisään, niin että alushameet lehahtivat näkyviin. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt neljääkään askelta, oli hän jälleen ulkona.
Kreivi Hannibal pysähtyi katsomaan, kuka hän oli, ja hänen ajatuksensa kääntyivät vastoin tahtoakin sen naisen luokse, jonka hän oli jättänyt itkemään yläkerran huoneeseen. Sitten hän kääntyi toisaalle ja pysähtyi laskemaan kuolleita. Näiden joukosta hän tunsi Pilesin, Pardaillanin, Soubisen, jonka ruumiilta oli ryöstetty viimeinenkin vaateriekale, ja Touchetin ja St. Galaisin. Hänen kasvonsa olivat aivan ilmeettömät hänen tehdessään näitä havaintoja, ja yhtä tyynenä hän pysähtyi ja kumartui siirtyessään toisen luota toisen luo. Olihan hän ollut mukana Jarnacin verilöylyssä ja nähnyt kolme kenttää täynnä ruumiita. Mutta kun eräs läsnäolija matelevasti mielistellen laski pilaa Soubisesta ja sormellaan tehosti sanojaan, kuunteli hän sitä yhtä kylmäkiskoisesti kuin katseli kuolluttakin. Ja pilkkaaja väistyi nolona ja ymmällä kreivi Hannibalin vaiteliaisuudesta ja tuijotuksesta.
Puolitiessä portaita suureen pylväskäytävään ja vartiohuoneeseen kreivi Hannibal näki veljensä marskin eräässä seinäkomerossa vaipuneena humalaiseen uneen. Pylväskäytävässä, jonne hän meni veljeään herättämättä, kulki edestakaisin joukko hoviherroja ja naisia ynnä valiojoukon pyssymiehiä ja kapteeneja kuiskaillen keskenään tai vilkuillen olkansa yli etuhallin sisäpäähän, josta silloin tällöin yli äänten sorinan kuului kuninkaan valittava ääni. Astuessaan sinne päin Tavannes kohtasi Nangayn, joka juuri oli menossa ulos, matkasaappaat jalassa ja asestettuna, melkein törmäten häntä vastaan.
— Kas, tämäpä on onnellinen sattuma, herra kreivi, — sanoi hän ivallisesti, osoittaen niin paljon vihamielisyyttä kuin suinkin uskalsi. — Kuningas on kahdesti kysynyt teitä.
— Olen juuri menossa hänen luokseen. Entä te? Minne niin kiireesti, herra Nangay?
— Chatilloniin.
— Hauskalle asialle?
— Riittää, että se on kuninkaan! — vastasi Nangay odottamattoman kiivaasti. — Toivon, että teidän toimenne tulee olemaan yhtä mieluisa! — lisäsi hän virnistäen ja jatkoi matkaansa.
Miehen katseen pahansuopuus varoitti Tavannesia. Hän katsahti ympärilleen nähdäkseen jonkun, joka mahdollisesti tunsi salaisuuden, näki kauppiaitten esimiehen ja lähestyi tätä.
— Mikä nyt on hullusti, herra le Charron? — kysyi hän. — Eivätkö asiat suju niinkuin pitäisi?