— Nyt on puhe asehuoneesta, herra kreivi, — vastasi esimies innostuen. — Herra de Biron suojelee siellä syöpäläisiä. Hän on laskenut alas nostoristikot ja kääntänyt pitkät tykkinsä uhkaamaan portin päällitse eikä antaudu tai välitä järkisyistä. Kuningas tahtoisi sopia hänen kanssaan, mutta kukaan ei uskalla lähteä sinne viestiä viemään. Loukkoon joutuneet rotat purevat kovasti, kuten tiedätte, eivätkä välitä ketä purevat.
— Nyt alan ymmärtää.
— Aivan niin, herra kreivi. Hänen majesteettinsa olisi lähettänyt sinne herra de Nangayn. Mutta Nangay lähti mieluummin Chatilloniin sieppaamaan nuoren poikueen kiinni. Amiraalin lapset, tiedättehän.
— Jotka eivät vielä ole saaneet hampaita! Hänpä oli viisas.
— Niinpä niin, herra de Tavannes, niinpä niin. Mutta se suututti kuningasta, ja sitten tuli vielä eräs pappi valituksineen, ja jos saan olla niin rohkea ja antaa teille pienen neuvon, niin älkää…
Mutta Tavannes luuli nyt päässeensä vaikeuksien perille ja nyökäyttäen päätään lähti taas liikkeelle, menettäen täten varoituksen, jonka toinen oli aikonut hänelle antaa. Pian hän oli ehtinyt sisemmän piirin luo ja pysähtyi siellä hämmästyneenä, jopa suorastaan hätkähtäen. Sillä tuskin hän oli näyttäytynyt, kun hänet näki kuningas, joka asteli edestakaisin kuin vangittu peto pöydän edessä, kolmen papin ollessa polvillaan sen ympärillä. Kaarle kohotti kätensä ja osoitti häntä vapisevalla sormellaan, silmissä mielipuolen tuijottava katse.
— Siinäkö te vihdoin olette! — huusi hän haukkumasanojen tulvatessa hänen suustaan. Ja hän viittasi kreivi Hannibalia ympäröiviä vetäytymään taaksepäin. — Siinä te siis olette, todellakin! Ettekö pelkää näyttäytyä? Sanon teille, että te ja sellaiset kuin te juuri saatatte meidät häpeämään. Joka paikassa sanotaan, että Guise tekee kaikki ja me seuraamme häntä, kun meidän on pakko! Te ja teidän kaltaisenne olette kunnon pariisilaistemme loukkauskivenä. Oletteko te petturi? — jatkoi hän tulisesti, — vai oletteko samaa mieltä kuin veljemme Alencon, koska rikotte määräyksiämme sielunne kadotukseksi ja meidän häpeäksemme? Oletteko petturi? Tai oletteko kerettiläinen? Vai mitä te olette? Taivaan Jumala, ettekö vastaa minulle, mies, vai lähetänkö teidät sinne, missä jälleen saatte puhelahjanne?
— En tiedä, mistä teidän majesteettinne syyttää minua, — vastasi kreivi
Hannibal, tuskin huomattavasti kohauttaen olkapäitään.
— Minäkö? Minä en ole syyttäjä, — tiuskasi kuningas. Hänen tukkansa riippui kosteana otsalla, ja hän kuivasi käsiään alinomaa. Hänen liikkeissään oli kaatuvatautiselle ominaista kömpelyyttä ja äkillistä rajuutta. — Kuulkaapas te siellä! Puhukaa, isä, ja nolatkaa hänet!
Silloin Tavannes huomasi piirin toisella puolella sen papin, jonka yli hänen veljensä oli aamulla ratsastanut. Isä Pezelayn kalpeat kotkankasvot näyttivät tavallista kalpeammilta, ja leveä side peitti toista ohimoa ja osaksi kasvojakin. Mutta siteen alla ei hänen silmäinsä tuli ollut heikentynyt eikä myöskään hänen kielensä myrkky. Hän oli tullut kuninkaan puheille, sillä kukaan muu ei tahtonut sekaantua hänen rajun vastustajansa asioihin. Ja nyt, hänen valmistuessaan tuhoamaan vastustajansa, kun hänen vuoronsa kerrankin oli tullut, näytti hänen pitkä, laiha vartalonsa kapeassa, mustassa uumatakissa entistäkin pitemmältä, laihemmalta, myrkyllisemmältä ja käärmemäisemmältä.