Hän seisoi siinä sopivasti edustamassa Pariisin pimeätä kiihkokatolisuutta, jota Kaarle ja hänen seuraajansa, perikatoon tuomitun suvun viimeinen jäsen, vuoroin käyttivät aseenaan, vuoroon pelkäsivät liian mahtavana, ja jolle Euroopan turmeltunein ja epäsiveellisin hovi synkkinä hetkinään osoitti alhaista, orjallista kunnioitusta. Juopuneiden, häpeämättömien hovimiestenkin kesken, jotka kannattivat, jos ylimalkaan mitään kannattivat, silloista toista vaikutusta, renessanssia, pidettiin häntä tärkeänä miehenä, ja kreivi Hannibal tiesi sen. Hän tiesi, ettei ainoastaan Kaarlen, vaan useimpien tässä läsnäolevien silmissä pappi oli pyhempi kuin neitsyt ja keritty päälaki arvokkaampi kuin tahrattoman viattomuuden kaikki hyveet.
— Sopiiko kuninkaan antaa toisella kädellä ja ottaa takaisin toisella? — aloitti pappi äänellä, joka oli käheä, mutta kuitenkin nariseva ja intohimon kannattamana kaikui joukon yli. — Tuleeko hänen säästää parhaimmat niistä miehistä ja neidoista, jotka Jumala on tuominnut, kirkko kironnut ja kuningas luovuttanut? Onko kuninkaan käsi lyhentynyt taikka hänen sanansa kumottu, koska eräs mies tekee, mitä hän on kieltänyt, ja jättää tekemättä, mitä hän on käskenyt? Saako Jumalaa pilkata? Voi, voi teitä, — jatkoi hän kääntyen kädet koholla Tavannesin puoleen, — jotka mielihyvin katselette heidän neitojensa punaista ja valkeaa hipiää ja otatte saaliista parhaimmat palat, säästäen, kun kuninkaan käsky kuuluu: älä säästä! ja jotka iskette miekalla pyhää kirkkoa! Te, jotka…
— Vastatkaa, herra! — huusi Kaarle iskien kannuksillaan maata raivoissaan. Hän ei voinut kauan kuunnella ketään. — Onko niin? Onko niin? Teettekö te sillä tapaa?
Kreivi Hannibal kohautti hartioitaan ja oli juuri vastaamaisillaan, kun samea, juopunut ääni kuului joukosta hänen takaansa.
— Mitä niin? Mitä? — mörisi ääni. Ja muuan olento, jonka silmät olivat veristyneet, parta ja loistava puku epäkunnossa, tunkeutui orjamielisen piirin läpi. Se oli marski Tavannes. — Hei, mitä nyt? Härnäättekö kuningasta, niinkö? — nikotti hän julman näköisenä katsellen isä Pezelaytä käsi miekkansa kahvassa. — Vaikka olisitte kymmenen kertaa pappi…
— Hiljaa! — huusi Kaarle miltei vaahdoten raivosta tämän uuden keskeytyksen johdosta. — Ei se ole hän, hupsu! Se on teidän saastainen veljenne.
— Joka loukkaa veljeäni, loukkaa Tavannesia! — vastasi marski uhkaavasti. Hän näkyi olevan kyllin selvä kuullakseen, mitä sanottiin, mutta ei ymmärtänyt, mistä oli puhe, ja se aiheutti hiljaista hihitystä, joka heti raivostutti häntä. Hän kääntyi ja nipisti lähintä naurajaa korvasta. — Hävytöntä! — huusi hän. — Minä opetan teidät nauramaan, kun kuningas puhuu! Penikka! Joka nauraa hänen majesteettiaan tai loukkaa veljeäni, joutuu tekemisiin Tavannesin kanssa.
Kuningas, joka oli niin vimmastunut, että tuskin saattoi puhua, polki kahdesti lattiaa.
— Idiootti! — huusi hän. — Tyhmyri! Anna hänen olla rauhassa. Se ei
ole hän. Se on kerettiläinen veljenne. Kaikkien pyhimysten nimessä!
— Ja hänen suustaan tulvi kirouksia. — Kuulkaa minua ja olkaa vaiti!
Kuulkaa… teidän veljenne…
— Jollei hän palvele teidän majesteettianne, tapan hänet tällä miekalla! — keskeytti parantumaton marski, — kuten olen tappanut kymmenen henkeä tänään. Kymmenen! — Ja horjahtaen taaksepäin hän pelastui kaatumasta tarttumalla Chicotin kaulaan.