— Pystyssä, kaunis marski! — huudahti hovinarri, kutkuttaen häntä toisella kädellään leuan alta ja tukkien häntä toisella, sillä hänkään ei ollut selvällä päällä.
»Kaunis Margot, leikkiin käy, neitonen kaino…»
— Hiljaa! — huusi Kaarle huitoen kärsimättömällä vimmalla pitkiä käsivarsiaan. — Jumalani, olenko tappanut jokaisen järkevän miehen? Oletteko kaikki hulluja? Hiljaa! Kuuletteko? Hiljaa! Ja antakaa minun kuulla, mitä hänellä on sanottavaa, — ja samalla hän viittasi kreivi Hannibaliin. — Ja muistakaa, herraseni, että pysytte asiassa, — jatkoi hän kiroten.
— Jos on kysymyksessä teidän majesteettinne palveleminen, — vastasi Tavannes, — ja kuuliaisuus teidän määräyksiänne kohtaan, niin minä olen siihen soveliaampi kuin tuo, joka seisoo tuolla, — ja hän viittasi pappiin. — Siitä annan sanani ja voin sen todistaa.
— Mitenkä, herra, — huusi Kaarle. — Mitenkä, sanokaapa! Miten voitte sen todistaa?
— Tekemällä teidän puolestanne sellaista, mitä hän ei tee, sire! — vastasi Tavannes halveksivasti. — Pankaa hänet koetteelle, ja jos hän palvelee kirkkoaan niinkuin minä kuningastani…
— Älkää pilkatko pyhää! — huusi pappi.
— Älkää lörpötelkö! — tiuskaisi Tavannes jyrkästi, — vaan toimikaa! Parempi on se, — jatkoi hän, — joka valloittaa kaupungin, kuin se, joka surmaa naisia. Ei, sire, — kiirehti hän jatkamaan nähdessään kuninkaan hätkähtävän, — älkää suuttuko, vaan kuunnelkaa minua. Te haluaisitte lähettää viestin Bironille asehuoneeseen? Te etsitte sanansaattajaa, sire? Sallikaa tämän kelpo papin ruveta lähetiksenne. Käskekää hänen viedä teidän majesteettinne määräykset Bironille, puhutella suurmestaria kasvoista kasvoihin ja saattaa hänet järkiinsä. Tai, jos hän ei tahdo, niin minä teen sen. Olkoon se koetuksena.
— Kas, kas! — huusi marski de Tavannes, — sinä puhut hyvin, veli.
— Ja jos hän ei mene, niin minä menen! — toisti Tavannes. — Se sopii koetukseksi.