Kuningas pyörähti äkkiä isä Pezelayn puoleen. — Kuuletteko, isä? — sanoi hän. — Mitä siitä sanotte?
Papin kasvot kävivät yhä enemmän vahan värisiksi. Hän tiesi, että asehuoneen vallien turvissa oli miehiä, joita eivät mitkään sopimukset tai Bironin kiellot estäisi tarttumasta hänen kurkkuunsa, kun hän kerran astuisi uhkaavien, pitkien tykkien ohi synkkien porttien sisäpuolelle; miehiä, jotka olivat nähneet, kuinka heidän naisensa ja lapsensa, vaimonsa ja sisarensa uhrattiin hänen käskystään, ja jotka nyt ennen kuolemaansa eivät parempaa toivoneet kuin että saisivat seistä kasvoista kasvoihin, silmästä silmään hänen kanssaan ja jäsen jäseneltä repiä hänet palasiksi. Tämä vaatimus oli siis yksipuolinen ja kohtuuton, mutta juuri siitä syystä se niin järkytti häntä. Että tuo mies yllätettynä oli ovelasti keksinyt tämän satimen, se aivan kauhistutti. Hän ei uskaltanut suostua, mutta tuskin kieltäytyäkään. Ja tällä välin partaansa hymyilevien hovimiesten katseet seurasivat häntä. Lopuksi hän puhui, mutta hänen äänensä oli menettänyt rohkean ja varman sävynsä.
— Syytöksistä puhdistautuminen ei kuulu minulle, — huusi hän kimeästi ja kiivaasti, — vaan niille, joita syytetään, jotka eivät totelleet kuninkaan käskyä ja jotka ovat pitäneet mitättöminä hänen kristillisiä määräyksiään. Teidän, kreivi Hannibal, joka olette kerettiläinen tai tuskin kerettiläistä parempi, on helppo sanoa: minä menen. Sillä te menette vain omienne luo, ja teidän omanne ottavat teidät vastaan.
— Te ette siis lähde? — sanoi kreivi Hannibal pilkallisesti.
— Teidän käskystänne? En! — kiljahti pappi vimmoissaan. — Hänen majesteettinsa tietää, palvelenko häntä vai en.
— Tiedän, — huusi Kaarle polkien jalkaa raivoissaan, — että te kaikki palvelette minua silloin, kun itseänne miellyttää. Että te kaikki olette saman vitsakimpun varpuja, saman taakan puita, helvetinsikiöitä omien asioittenne hoitamisessa, mutta kuhnureita minun asioissani. Te tapatte tänään, ja huomenna sysäätte sen minun niskoilleni! Niin, niin te teette, niin juuri! — kertasi hän hurjasti, päättäen vakuutuksensa kamalalla kirouksella. — Kuolleet ovat yhtä hyviä palvelijoita kuin te. Foucauld oli parempi. Foucauld, Foucauld! Voi, hyvä Jumala!
Ja äkkiä, kaikkien nähden, huulillaan pyhä nimi, jota hän niin usein oli pilkannut, Kaarle kääntyi ja peittäen käsillään kasvonsa purskahti lapselliseen itkuun. Syvä hiljaisuus valtasi kaikki läsnäolijat — Bussyn, jonka miekassa vielä oli hänen serkkunsa Resnelin verta, Fervacquesin, ystävänsä pettäjän, Chicotin, kilpailijansa murhamiehen, ja Coconnas julmurin —, miehet, joiden kädet vielä olivat teurastuksen jäljiltä pesemättömät, ja häpeämättömät naiset, jotka seisoivat seinävierillä, — kaikki, jotka käyttivät tätä nyyhkyttävää miestä astinlautanaan ja saadakseen tahtonsa täytetyksi ja päästäkseen halujensa perille tallasivat hänen heikon sielunsa vereen ja lokaan.
Toinen katseli toistaan neuvottomana. Äsken rohkeissa silmissä alkoi herätä pelko, hetki sitten kuumeisesti punoittavat posket kalpenivat. Jos hän näin äkillisesti muutti mieltään, jos näin vähän saattoi luottaa hänen päähänpistoihinsa ja päätöksiinsä, niin kenen henki oli turvassa? Kenen vuoro voisikaan olla jo huomenna? Tai ketä ei voitaisi pitää syyllisenä tämän päivän tapahtumiin? Moni, josta hetki sitten katumus oli tuntunut olevan kovin kaukana, katsoi väristen taakseen. Tuntui siltä kuin olisivat vainajat, joiden ruumiit makasivat aivan ovien edustalla, ja Pariisin lukemattomat kuolleet, joiden tuskanhuudot vielä väreilivät ilmassa, varjojen hahmossa kokoontuneet pylvässaliin ja seisten siellä murhaajiensa takana kuiskineet kylmin henkäyksin elävien korviin: »Tehkää tiliä! Mitä minä olen, sellainen on sinustakin tuleva!»
Kreivi Hannibal mursi tämän lumouksen ja hiljaisuuden, ja laskien kätensä veljensä olkapäälle hän astui askeleen eteenpäin.
— Ei, sire, — huusi hän äänellä, jonka kaiku uhmaavasti kiersi kattoa ja tuntui haastavan taisteluun niin eläviä kuin kuolleitakin. — Jos kaikki kieltävätkin, mitä ovat tehneet, niin minä en kiellä. Mitä olemme tehneet, sen olemme tehneet. Ja niin se olkoon. Kuolleet ovat kuolleita. Ja olkoot. Mutta vielä on teidän majesteetillanne yksi palvelija, joka täyttää tahtonne, yksi sotilas, jonka henki on teidän käytettävänänne. Olen sanonut tahtovani lähteä ja minä lähden, sire. Ja te, kirkonmies, — jatkoi hän kääntyen papin puoleen katkeran ylenkatseellisena, — lähdettekö tekin… edes kirkkoon? Kirkkoon, kaljupää! Menkää, valvokaa ja rukoilkaa puolestamme! Paastotkaa ja ruoskikaa ruumistanne puolestamme! Ruoskikaa noita olkapäitä, ruoskikaa, kunnes niistä veri valuu! Sillä siinäpä onkin kaikki, mitä näytte voivan tehdä kuninkaanne hyväksi.