— Ranskan kuninkaanko? — kysyi portilla oleva upseeri.
— Tietysti! Onko muka useampia kuin yksi kuningas Ranskassa?
Kuului sadatusta ja katkera huudahdus: — Kuningasko? — Kuningas Herodes! — ja sitten kuiskaavaa keskustelua, joka toisen alhaalla hämärässä odottavan miehen korvissa kuului pahaenteiseltä. Molemmat saattoivat eroittaa kytevien sytyttimien himmeänpunervan tulen ääressä edestakaisin liikkuvia olentoja. Pian eräs portin luona seisova mies sytytti soihdun, pitäen sitä niin, että sen valo lankesi alaspäin. Vieraan palvelija piiloutui hevosen taakse.
— Varokaa, herra! — kuiskasi hän. — He tähtäävät meihin!
Jos niin oli, niin ratsastajan rohkea ryhti ja levollinen käytös ehkäisi aikeen. — Lähetän noutamaan suurmestaria, — ilmoitti sitten se mies, joka oli ennen puhunut. — Kenen nimessä?
— Sillä ei ole väliä, — vastasi tuntematon. — Sanokaa: kuninkaan lähetti.
— Oletteko yksin?
— Tulen yksinäni sisään.
Tämä vakuutus näytti tyydyttävän, sillä mies vastasi: — Hyvä on! — ja hetken kuluttua avattiin portissa pieni ovi, suojaristikko kohosi naristen ylös, ja vallihaudan poikki sysättiin lankku. Ratsastaja odotti, kunnes kaikki oli kunnossa, luisui sitten hevosen selästä maahan, heitti ohjakset palvelijalle ja astui rohkeasti vallihaudan poikki. Tuokiossa hän oli jättänyt taakseen pimeän kadun, virran ja rääkättyjen huudot, joita yötuuli kantoi mukanaan toiselta rannalta, ja seisoi holvikattoisessa porttikäytävässä, kirkkaassa hohteessa, kiiluvien silmien ja vihaisten kasvojen piirittämättä.
Ensi hetkellä valo häikäisi häntä, mutta vartijat puolestaan eivät olleet paremmassa asemassa, sillä tuntematon oli naamioitu. Tietämättä, kuka heitä katseli mustan samettinaamion takaa, he tuijottivat häneen tyrmistyneinä ja neuvottomina. Siellä oli miehiä, paljastetut aseet käsissään, jotka olisivat lävistäneet hänet, jos olisivat tienneet, kuka hän oli, ja useita, jotka eivät suinkaan olisi estäneet heitä tätä tekemästä. Mutta epätieto ja miehen äänensävy lamautti heidät. Sillä he ajattelivat, että hän saattoi olla kuka tahansa. Condé tosin oli liian pieni, mutta Navarran kuningas, jos hän vielä oli elossa, voisi kylläkin täyttää tuon kaavun taikka Guise taikka Anjou taikka kuningas itse. Ja vaikka muutamat eivät olisikaan arastelleet tahria käsiään kuninkaalliseen vereen, olisivat kuitenkin useat kiirehtineet sitä estämään. Ja niin he seisoivat neuvottomina tuijottaen naamion tummaa epätietoisuutta ja sen silmänaukoista kiiluvien silmien hymyilevää arvoitusta, kunnes muuan käsi, jonka omistaja oli tovereitaan rohkeampi, kurotti sieppaamaan verhon pois.