Tuntematon antoi miehelle nyrkillään korvapuustin. — Pois, roisto! — sanoi hän käheästi. — Ja te, — kääntyen upseerin puoleen, — viekää minut heti herra de Bironin luo!
Mutta luutnantti, joka pelkäsi miehiään, katseli häntä epäröiden.
— No no, — sanoi hän, — ei niin kiirettä! — Ja eräs miehistä, ottaen johdon käsiinsä, huusi: — Ei! Me emme ehkä tarvitsekaan herra de Bironia. Ensiksi teidän nimenne.
Vieras tarttui äkillisellä liikkeellä upseerin ranteeseen.
— Kertokaa päälliköllenne, — sanoi hän, — että se, joka näin tarttui helluntaiyönä hänen ranteeseensa, on täällä ja haluaa häntä puhutella. Ja sanokaa, pankaa muistiinne, että minä tulen hänen luokseen eikä hän minun luokseni!
Tämä merkki ja hänen äänensä sävy vaikutti rohkeimpiinkin. Kaksi kolmattaosaa vahdissa olevista miehistä oli hugenotteja, jotka himoitsivat kostaa toveriensa veren, ja upseeristaan välittämättä nämä tahtoivat ottaa kutsumattoman vieraan haltuunsa, jos tämä oli paavilainen, kääntymättä suurmestarin puoleen, jonka maltillisuutta he pelkäsivät. Veitsenisku kylkiluiden väliin ja ruumis vallihautaan… miksi ei se kävisi päinsä, kun sellaista tapahtui ulkopuolellakin? Mutta nämäkin epäröivät nyt, ja herra Peridol, luutnantti, luki heidän silmistään saman epäluulon, joka hänessä itsessäänkin oli syttynyt, ja olisi hyvinkin mielellään totellut, jos hänen miehensä vain sallisivat. Tuntemattoman käytös oli todella vaikuttanut häneen, ja siksi hän jo lähdettyään vielä kerran palasi päästäkseen varmuuteen siitä, että miehillä ei ollut pahoja aikeita hänen poissaollessaan, eikä jättänyt heitä, ennenkuin oli kuiskannut erään miehen korvaan.
Hänen poistuttuaan lähetti nojasi porttikäytävän seinään. Seisten siinä painunein päin, ajatuksiinsa vaipuneena, hän ei näyttänyt huomaavan synkkiä katseita, joiden esineenä hän oli. Tässä asennossa hän pysyi, kunnes upseeri palasi, seurassaan lyhtyä kantava mies. Heidän tullessaan tuntematon havahtui ajatuksistaan ja saatuaan merkin seurata Peridolia astui mitään huomauttamatta kahden pihan poikki ja yhä ääneti erääseen rakennukseen, joka sijaitsi ympärysmuurin äärimmäisessä itäisessä kulmauksessa lähinnä Billyn tornin raunioita. Tänne, ylimpään kerrokseen, oli asesäiliön päällikkö järjestänyt tilapäisen asuntonsa.
Huoneessa, johon vieras opastettiin, oli ilmeisiä merkkejä siitä, kuinka kiireesti se oli pantu asuttavaan kuntoon. Kattohirsistä, joita ei oltu laudoilla päällystetty, riippui kaksi hopealamppua, luoden valoaan sikin sokin heitetyille aseille ja panssareille, pergamenteille, kirjoille ja teräskypäreille. Nämä kapineet eivät peittäneet ainoastaan pöytiä, vaan myöskin tuoleja ja arkkuja, jotka sen ajan tavan mukaan oli sijoitettu jäykkään järjestykseen pitkin vaateverhoisia seiniä. Sekamelskan keskellä, paljaalla lattialla, käveli se mies, joka enemmän kuin kukaan muu oli edistänyt hugenottien kokoontumista Pariisiin… ja siten heidän perikatoansa. Ei ollut kumma, että päivän tapahtumat, kauhu ja hämmästys yhä kuohuttivat hänen mieltään, eikä ensinkään ihmeellistä, ettei hänkään, jota pidettiin jäykkyyden ja umpimielisyyden perikuvana, voinut tällä kertaa salata kiehuvaa vihaansa. Hän pysyi tosin ääneti niin kauan, kunnes upseeri oli poistunut ja sulkenut jälkeensä, seisten pöydän ääressä ylpein ryhdin ja katsellen vierastaan ankarasti. Mutta samassa kun hän huomasi heidän olevan kahden, alkoi hän puhua.
— Teidän korkeutenne voi nyt riisua naamion, — sanoi hän yrittämättä salata ylenkatsettaan. — Tosin teitte viisaasti ryhtyessänne tähän varokeinoon, sillä ilman sitä olisitte tuskin hengissä päässyt luokseni. Jos vartiosto portilla olisi tuntenut teidät, en olisi voinut vastata teidän korkeutenne hengestä. Sitä häpeällisempiä ovat ne tämän päivän työt, — jatkoi hän kiivaasti, — jotka ovat pakottaneet Ranskan kuninkaan veljen kätkemään kasvonsa omassa pääkaupungissaan ja omassa linnoituksessaan. Sillä minä uskallan sanoa teille, monsieur, mitä kukaan muu ei sanoisi, nyt kun amiraali on kuollut. Te olette palauttaneet takaisin Armagnacien päivät. Te olette panneet toimeen verilöylyn ja tuottaneet Ranskalle pahaa mainetta, ja minä rukoilen Jumalaa, ettei teidän vuorostanne tarvitsisi kärsiä siitä, mitä olette tehneet. Mutta jos yhä seuraatte herra de Guisen neuvoja, niin sanon teille erään asian, — ja hänen äänensä kävi matalaksi ja koleaksi, — Burgundia voitti Orleansin, mutta joutui sitten vuorostaan Montereaun sillalle.
— Luuletteko minua kuninkaan veljeksi? — kysyi vieras, ja selvää oli, että hän hymyili naamionsa takana.