IX.

Oikeuden edessä.

Siitä saakka kun Condén prinssin oli myrkyttänyt hänen palvelijansa Brillaut — prinsessan houkutuksesta, kuten väitettiin ja yleiseen uskottiin — ei mikään tuonlaatuinen murhenäytelmä ollut herättänyt Parisissa suurempaa kohua kuin hra de Vidochen murha. Tihutapauksen kummalliset seikat — jotka eivät kertomisessa menettäneet mitään — sen joutuminen heti ilmi, näennäinen vaikuttimen puute sekä rikollisen vaimon rikkaus ylhäinen syntyperä ja nuoruus tekivät jutun hyvin mielenkiintoiseksi, olletikin kun Parisissa oli seurustelukausi silloin vilkkaimmillaan eikä valtiollisessa elämässä ollut mitään merkillistä tekeillä. Ei puhuttu mistään muusta perheissä tai tenniskentällä, Louvren suuressa lehterisuojamassa tai kardinaalin odotushuoneessa. Pahantekijä ja uhri olivat yhtä hyvin tunnettuja. Hra de Vidoche oli ainakin ollut huomattava seuramies, joskaan ei mikään suosikki. Hänet oli valittu esittämään erästä osaa kuninkaallisessa ryhmässä joulukarkeloiden aikana. Hänen keimailunsa mademoiselle de Farincourtin kanssa oli ollut kyllin selkeätä, aiheuttaakseen sekä hauskuttelua että uteliaisuutta. Ja jos madame olikin vähemmän tuttu ilmiö hovissa, jos hän oli hiukan turhantarkan maineessa ja ilmaisi maalaissävyä, joka ei sitä käsitystä vastustanut, — jos hän oli vielä vähemmän suosittu kuin miehensä, niin hänen asemansa suurena perijättärenä ja vanhan suvun viimeisenä antoi hänelle loistetta, joka nyt saattoi hänet hyvinkin huomatuksi.

Halukkaasti olisivat korkea-arvoiset vallasnaiset lähteneet vaunuissaan Châteletiin tuijottamaan häntä sen ajan julmaan tapaan, hyörimään vangin ympärillä hänen kurjuudessaan, sitte innokkaasti kertoillakseen, miltä hän näytti ja mitä hänellä oli yllään ja mitä hän sanoi tyrmässä. Mutta madame säästyi tästä — tästä pahemmasta kidutuksesta kuin piinapenkki oli — sillä lääkäri oli kieltänyt päästämästä ketään hänen luokseen. Hän selitti asian vankilanjohtajalle niin jyrkästi — vakuuttaen hänelle, että jos vangille ei myönnettäisi täydellistä vuorokauden lepoa, ei hänen hengestään eikä järjestään voisi vastata — että tämä virkamies, joka chevalier de Guet'n tavoin oli vanha soturi, epäsi kärttävimmätkin pyynnöt eikä laskenut ketään hänen kammioonsa, lukuunottamatta isä Bernardia, jolla oli kuninkaan valtuutuksen nojalla vapaa pääsy kaikin ajoin. "Koettelemusta tulee kyllin myöhemmällä", hän sanoi sadattaen. "Jos hän teki sen, niin hän saa rangaistuksensa. Mutta tänään hänen pitää saada hiukan rauhaa."

Tässä kohden torjuttuna kävi suuri maailma vain yhä uteliaammaksi; se pani liikkeelle yhä eriskummallisempia juttuja ja nyökkäili ja vilkutti silmää ja kuiski yhä uutterammin. Pantaisiinko hänet kidutukseen? Ja penkkiinkö vai jalkapihtiin vai vesikoetukseen? Ja kuka oli mies? Tietysti jutussa oli mies. Jos hra de Vidoche olisi myrkyttänyt hänet, niin se olisi ollut selvää, käsitettävää, ilmeistä, koska jokainen tiesi — ja niin edelleen ja niin edelleen, mademoiselle de Farincourtin nimeä mainittaessa aina välillä.

Luultiin madamea ensin tutkittavan suljettujen ovien takana, mutta myöhään jouluaaton aattoiltana tuli Châteletin päällikölle sinetitty määräys, jossa hänen käskettiin toimittaa madame palvelijoineen ja kaikki muut juttuun kuuluvat henkilöt oikeuspalatsiin seuraavaksi aamuksi. Niin myöhä kuin olikin, levisi uutinen kaikkialle Parisissa vielä samana iltana. Bastiljiin teljetty marski Bassompierre kuuli sen ja pahoitteli, ettei hän voinut päästä katsojaksi. Huhuttiin itse kuninkaan tulevan saapuville, ja väitettiinpä, että oikeudenkäyntiä oli joudutettu hänen mielikseen. Varmaa oli, että puolet hovia olisi siellä, ja toisetkin puolet, jos riittäisi tilaa. Ylhäiset vallasnaiset, jotka eivät olleet kyenneet valtaamaan Châteletia, toivoivat onnistuvansa paremmin oikeuspalatsissa, ja rikosoikeuden ensimäinen presidentti ja jutun käsittelyyn määrätyt tuomaritkin saivat varhain aamulla tukuttain kiihkeitä pyyntökirjelmiä.

Madame de Vidoche, palvelija ja kamarineito tuotiin Châteletista Conciergerie-vankilaan tuntia ennen päivänkoittoa — madame apunaisensa kanssa vaunuissaan, mies jalkaisin. Se kylmä aamuajo oli sellainen, mitä Jumalan kiitos harvat joutuvat kokemaan. Melkein vielä tyttönä sortuneen vaimon kauhuaavistuksiin liittyi muistojen ahdistus; tietoisuutta siitä, mitä hän oli tehnyt, painosti musertavana naisen hirmustuminen uhkaavasta tuomiosta, häpeästä ja tuskallisista kärsimyksistä ja kuolemasta. Mutta kenties tuntui hänestä yhtä vihlovalta kuin mikään muu se äkillinen yksinäisyyden ja eristyksen tunne, joka hänet valtasi, kun hän kyyristeli ajoneuvojensa oviverhojen suojaamassa sopessa ja kuuli kamalat huudot, joilla vaunujen ilmestymistä kaikkialla tervehdittiin. Tosin istui vankilanpäällikkö vastapäätä häntä, mutta tämän kasvot olivat tuimat. Kuljetettava ei enää ollut hänelle nainen, vaan vanki, murhaajatar, hirviö. Ja kadut olivat väkeä tulvillaan kylmästä ja varhaisesta hetkestä huolimatta. Pont au Changella ihmiset juoksivat vaunujen vieressä ja yrittivät nähdä häntä vilahdukselta ja pilkkasivat ja lauloivat ja huusivat. Ja kun tultiin oikeuspalatsiin, oli samanlaista siinä Conciergerien huoneessa, missä hänen oli odotettava, ylös oikeussaleihin johtavilla portailla ja kaikkialla; joka paikassa oli niin tiheässä kasvoja — tuijottavia, uteliaita kasvoja — että vartijat vaivoin saivat raivatuksi hänelle tietä. Mutta hän oli työnnetty kaikkien ulkopuolelle. Hän ei enää kuulunut heihin — elolliseen maailmaan. Yksikään ei virkkanut hänelle ystävällistä sanaa; ainoakaan katse ei kuvastanut myötätuntoa tai surkuttelua. Äkkiä, silmänräpäyksessä, satojen tähystäessä häntä, hän — hento nainen — huomasi olevansa hylkiö, saastainen, kammottu. Ilmiö, ei enää henkilö. Vanki, ei enää nainen.

Hänelle asetettiin istuin, ja hän vaipui sille, tuntematta ensimältä muuta kuin tuollaisen tuijottelun tuottamaa häpeätä. Mutta piankin hänen täytyi nousta ja tehdä vala, ja sitte — mikäli hän alkoi tajuta muita seikkoja, mikäli tungoksen täyttämän suojaman yksityispiirteet tunkeusivat hänen tajuntaansa ja hän näki, kutka olivat tuomarit, ja kuuli itseänsä haastettavan vastaamaan kysymyksiin, joita hänelle tehtäisiin — hänet valtasi itsevarjeluksen vaisti, halu puhdistautua, pelastua ja elää. Myöhäinen vaisti, sillä tähän asti olivat kaikki hänen ajatuksensa kohdistuneet mieheen, jonka hän oli surmannut — puolisoonsa; mutta sitä rajumpana havahtui se vaisti. Hänen silmänsä kävivät kirkkaiksi, sydän alkoi sykkiä nopeasti. Hänen päätänsä huimasi.

Hän tiesi ainoastaan yhden pelastuskeinon, ainoastaan yhden miehen, joka saattoi auttaa häntä, ja presidentin juuri ollessa haastamaisillaan hänet puhumaan hän kääntyi tästä ja katseli ympärilleen. Hän tähysti oikealle ja vasemmalle, sitte taaksensa, keksiäkseen Notredamen. Tähdistälukija kykeni puhdistamaan hänet, jos puhui totta! Hän tiesi sanoa, että häneltä oli tultu ostamaan loihtua eikä myrkkyä! Ja ainoastaan hän! Mutta missä hän oli? Tuossa oli kamarineito, vapisten ja itkien kuulustelunsa odotuksessa. Tuossa oli kamaripalvelija, valjuna ja peloissaan. Pari sataa välinpitämätöntä katselijaa oli paikalla. Mutta Notredame? Häntä ei näkynyt. Hän ei ollut saapuvilla. Tästä varmistuttuaan vaipui vanki takaisin epätoivoisesti voihkaisten. Hän luopui jälleen toivosta. Sadat uteliaat silmät näkivät punan haihtuvan hänen poskiltaan; hänen silmänsä himmenivät, hän painui kokoon.

Tutkinto alkoi. Hän ilmoitti nimensä kumeana kuiskauksena.