Ranskan tuomioistuimissa oli silloin ja on vieläkin tapana käyttää syytetyn henkilön raskautukseksi kaikkinaista itsekavallusta tai mielenliikutusta. Tuomarien velvollisuutena on alituiseen ja tiukasti tarkata vankia, ja oikeuden presidentti ei tällaisessa tilaisuudessa suinkaan voinut olla havaitsematta mitään, mikä pisti tavallisenkin katsojan silmään. Poiketen senvuoksi säännöllisestä kyselykaavasta hän kumartui eteenpäin ja kysyi madamelta, mikä häntä vaivasi.
"Tahdon kutsuttavaksi Solomon Notredamen", vastasi madame de Vidoche, nousten seisaalle ja puhuen tukehtuneella äänellä.
"Se lienee juuri sama mies, jolta ostitte myrkyn?" sanoi tuomari ollen vilkaisevinaan muistiinpanoihinsa.
"Niin, mutta lemmenjauheena — en myrkkynä", selitti madame kuiskaten.
"Tahdon hänet tuotavaksi tänne."
"Haluatte kuulustelua vastatusten hänen kanssaan?"
"Niin."
"Solomon Notredameksi nimitetyn miehen kanssa?"
"Niin."
"No, toivomuksenne täytetäänkin sitte kyllä piakkoin", vastasi tuomari nojautuen taaksepäin ja luoden omituisen silmäyksen virkaveljensä. "Olkaa huoletta. Ja nyt, madame"; hän jatkoi vakavasti, kääntyen jälleen tähystämään häntä, "on minun velvollisuutenani auttaa teitä lausumaan ja teidän velvollisuutenanne tunnustaa vilpittömästi kaikki, mitä tiedätte tästä jutusta. Olkaa siis hyvä ja malttukaa, vastataksenne kysymyksiini täydellisesti ja totuudenmukaisesti, jos toivotte armoa täällä ja tämän jälkeen. Siten säästätte itseltänne tuskaa ja samaten tutkijoiltanne, sekä voitte pahimmassa tapauksessa parhaiten ansaita kuninkaan sääliväisyyttä."
Hänen lausuessaan tämän kehoituksensa madame piteli kiinni aidakkeesta, jonka takana hän seisoi, ja näytti olevan pyörtymäisillään, joten presidentti odotti tuokion ennen kuin ryhtyi asiaan. Syytetty oli tosiaan aavemainen. Hänen valkoiset kasvonsa hohtivat usman läpi, joka virralta nousten sankkeni nopeasti suojamassa, niinkuin haaksirikkoutuneessa hylyssä hetkiseksi sumun ja pärskeen ja myrskyn läpi vilahtavat kasvot. Vallasnaiset, jotka olivat tunteneet hänet vertaisenaan ja nyt sydämettömästi tirkistivät alas häneen lehteriltä, tunsivat mieluisaa kiihtymyksen väristystä ja kuiskivat, että he eivät olleet tyhjänpäiten uhmanneet aamukylmää. Oikeussalissa ei ollut ainoatakaan miestä, joka ei olisi luullut hänen kaatuvan.