"Ja hänen nimensä oli —"
"Martinbault. Mademoiselle de Martinbault!"
Hämmästyksen sorina kohosi kaikkialta suojamasta. Tuokioksi hupeni kuninkaan, kardinaalin, presidentin, hra de Breslyn, kaikkien puhelu. Ilma tuntui olevan täynnä huudahduksia, kysymyksiä, vastauksia; se kajahteli sanoista: "Bault — Martinbault!" Kaikkialla nousivat ihmiset katsomaan poikaa tai kuroittausivat eteenpäin ja luiskahtelivat rymyten. Seurasäännöt, säädyllisyys, kuninkaan läsnäolo eivät merkinneet mitään tässä kiihtymyksen purkauksessa. Kesti kauvan ennen kuin ovenvartijat saivat edes ääntänsä kuuluviin, saati hiljaisuutta palautumaan.
Sitte hra de Bresly, joka näytti yhtä kiihtyneeltä ja punehtuneelta kuin kukaan, havaittiin haastavaksi. "Pardleu, sire, niin saattaa olla!" kuultiin hänen sanovan. "Se on kylläkin totta, niinkuin nyt muistan. Siitä perheestä katosi lapsi noin kahdeksan vuotta takaperin. Mutta se tapahtui Rochellen sota retken aikana; maakunnassa oli paljon häiriöitä, ja hra ja madame de Martinbault olivat vastikään kuolleet, joten tapaus syrjäytyi vähällä. Tämä saattaa kuitenkin olla se poika. Ei, onpa tuhannen mahdollisuutta yhtä vastaan, että hän on sama!"
"M—mi—mikä hän s—si—siis on m—madame de V—Vidochelle?" kysyi kuningas työläästi. Hän oli niin kiihtynyt kuin suinkin.
"Veli, sire", vastasi hra de Bresly.
Se sana puhkaisi viimein madamen aisteja kiehtovan tylsyyden ja häivytti hänestä kaiken edellisen. Hän nousi hitaasti, kuunteli, katsoi poikaa — katsoi yhä enemmän ihmetellen, kuin unesta havahtuva. Kenties sillä hetkellä viime vuodet kaikkosivat hänen mielestään ja hän näki itsensä jälleen lapsena — pitkänä, solakkana tyttönä leikkimässä vanhan linnan puutarhassa pienen pojan kanssa, joka juoksi taapertaen ja sammalsi, hosui häntä urheasti lihavilla paljailla käsivarsillaan tai kapusi hänen helmaansa suudeltavaksi. Hän nimittäin levitti äkkiä sylinsä ja huusi kaikuvalla äänellä: "Jean! Jean! Se on pikku Jean!"
* * * * *
Tuli tavaksi, jota kesti ainakin puolikymmentä vuotta, nimittää sitä joulua Martinbault-jouluksi — niin äänekkäästi ne kaikki, jotka olivat saapuvilla tuossa kuuluisassa tutkimuksessa ja siihen liittyneessä keksinnössä, vakuuttivat sen vieneen voiton kaikista muista vuoden huvituksista, ottaen lukuun Kardinaalipalatsin suuret tanssiaisetkin, joista jokainen naisvieras sai mukaansa vuoden neularahoja vastaavan uudenvuodenlahjan. Kertomus siitä oikeudenkäynnistä herätti tavatonta hälyä. Mukana olleet kiusasivat vähemmän onnellisia ystäviänsä ihan hulluiksi. Hovista levisi juttu markkinoille. Siitä tehtiin arkkiviisu, jota kaupattiin kaduilla — Touchet-kujassa ja Montfauconin mestausmäen juurella, missä Solomon Notredamen ruumis hirsipuuhun vedettynä valkeni kevätsateissa. Jos madame de Vidoche ja lapsi olisivat jääneet Parisiin, niin sen olisi täytynyt loukata heidän korviansa kymmenesti päivässä.
Mutta he eivät viipyneet. Niin pian kuin madame jaksoi matkustaa, hän vetäysi pojan kanssa vanhaan sukulinnaan neljän leaguen päähän Perigueux'sta, ja siellä, hiljaisessa maakunnassa, missä Martinbaultin nimi oli yhtä suuressa arvossa kuin kuninkaan, hän yritti unohtaa avioelämänsä. Hän otti takaisin tyttönimensä, ja pojan kasvatuksessa, hyväntekeväisyydessä, sadoissa taipumustensa mukaisissa ylväissä ja kiitettävissä hommissa hän sai rauhaa ja piankin onnellisuutta. Mutta yhtä seikkaa ei aika, ei olosuhteiden muuttuminen eikä sittemmin rakkaus kyennyt häivyttämään hänen mielestään, nimittäin voittamatonta kammoa sitä suurta kaupunkia kohtaa, jossa hän oli kärsinyt niin paljon. Hän ei milloinkaan palannut Parisiin.