— Minä vastasin eilen ja kieltäydyin, sanoin ylpeästi.
— Eilen ei ole tänään, vastasi hän. Herra de Alais'n linna seisoi eilen, mutta tänään se on suitsuavana rauniona. Samalla tavalla herra de Marignac'in. Eilen oli paljon vielä arvelun alaista. Tänään tosiasiat puhuvat. Eräiden tuntien epäröiminen voi matkaan saattaa sen, että koko maakunta päästä toiseen on liekkien vallassa.
Tuota en voinut kieltää; mutta samalla oli yksi asia, jota en myöskään voinut tehdä, nimittäin että uudelleen muuttaa mielipidettä. Juhlallisesti kiinnitettyäni valkoisen kokardin rintaani rouva de St. Alais'n salongissa en uudelleen voinut kääntyä ahdistavan vihollisen puolelle. En uudelleen voinut sanastani luopua.
— Se on minulle mahdotonta — peräti mahdotonta asemassani, sopersin vihdoin hämilläni ja sekavasti. — Miksi juuri minun luokseni tulette? Miksi ette käänny jonkun muun puoleen? Onhan pari sataa muuta, joitten nimet —
— Eivät ensinkään meitä hyödytä, keskeytti kapteeni äreästi, — kun sitä vastoin teidän nimenne rauhoittaisi pelkureita, toisi puolellemme monen maltillisen miehen eikä alhaista kansaa yllyttäisi. Suokaa minun puhua vilpittömästi kanssanne, herra kreivi, jatkoi hän. — Tarvitsen apuanne. Minä vastaan asiasta, mutta tyhjän tähden en tahdo mitään alttiiksi panna; ja minusta on parempi että minulle tarjottu tehtävä on niin hyvin ylhäisten kuin alhaistenkin suosima. Jos annatte nimenne valiokunnalle, niin minä vastaanotan siltä tarjotun tehtävän. Epäilemättä voisin kolmannen säädyn nimessä Quercy'ssä harjoittaa poliisivaltaa, mutta minä mieluummin hirttäisin, teurastaisin ja mestaisin jokaisen kolmen säädyn nimessä.
— On niitä muita —
— Unhoitatte että toimeni on niin hyvin Cahorsin roistokansan, kuin niiden mielettömien houkkioiden kurissa pitäminen, jotka uskovat maailman lopun lähestyvän, vastasi hän kärsimättömästi. — Ja ne toiset, joista puhutte —
— Eivät ole kelvollisia, keskeytti isä Benoit sävyisästi ja hänen ystävälliset, lempeät silmänsä katsoivat hartaasti minuun. Hänen puhuessaan leyhytteli raitis aamutuuli hänen kauhtanansa liepeitä, niin että laiha vartalo näkyi. Hän piteli kädessään hattua suojatakseen kasvojaan auringolta. Tiesin että hän niinkuin minäkin taisteli sisällistä taistelua, ja että hän sekä halusi että ei halunnut että minä myöntyisin. Tuo tieto antoi minulle voimaa voittaa kiusaus.
— Se on mahdotonta, sanoin.
— Mutta minkä tähden? Pääsin vastaamatta, sillä kun katsoin linnan porttiin päin, niin näin että André juuri viimeistä sanaa lausuttaissa astui ulos herra de St. Alais'n seuraamana. Se tapa millä tuo vanha palvelija huusi: — Herra markiisi de St. Alais pyytää herra kreiviä puhutella! suututti minua, se kun ilmaisi hillittyä voitoniloa, mutta herra de St. Alais ei mitenkään ilmaissut sitä huomanneensa. Hän lähestyi iloisen ja hilpeän näköisenä ja tervehti minua ystävällisesti ja iloisesti. Ensin luulin melkein ettei hän tiennyt mitään yöllisistä tapahtumista, mutta hänen ensimäiset sanansa kumosivat epäilykseni.