Isä Benoit astui väliin. — Nykyjään, sanoi hän huolestuneesti, — kuitenkin luulen yhden keinon löytyvän. Te, herra kapteeni, sanoitte juuri etteivät kaikki valiokunnan jäsenet ole sotilaita. Nyt tahtoisin kysyä minkätähden kenenkään meistä täytyy tapella ja siten antaa vastustajillemme valtti käteen?
— Luulenpa teidän totisesti oikeassa olevan! vastasi Hugues suorasti.
Ja hän silmäili ympärilleen nähdäkseen mitä muut arvelivat. —
Minkätähden me sitä tekisimme? Minä puolestani en ainakaan halua
tapella. Olenhan osoittanut mihin kelpaan.
Syntyi hetkellinen äänettömyys, jolloin epätietoisina silmäilimme toisiamme. — Niin, miksi ei? sanoi vihdoin kapteeni. — Tämä ei ole leikkiä vaan täyttä totta. Emme enää ole omassa vallassamme, vaan kurin alla olevia sotilaita.
— Niin, sanoin jäykästi, kun huomasin kaikkein katsovan minuun. — Mutta, herra kapteeni, niitä on olemassa katsantotapoja, joista kunnon mies ei voi vapautua. Jos emme voi puolustautua solvauksia vastaan, niin vajoomme eläinten kannalle.
— Älkää peljätkö, herra kreivi! huusi äkkiä Buton. — Kansa ei sitä kärsi!
— Ei, ei, kansa ei sitä kärsi! huudettiin nyt monelta taholta, ja hetken aikaa kaikui huoneessa vihaisia huutoja.
— Kaikessa tapauksessa, sanoi kapteeni vihdoin, — tietävät nyt kaikki olla varuillaan. Ja ken tämän perästä on kyllin kevytmielinen antautumaan taisteluun, hän on täysin tietoinen sen kautta auttavansa vihollista. Toivon kaikkein ymmärtävän tätä. Omasta puolestani, lisäsi hän kuivasti naurahtaen, saavat vaikka antaa raippoja minulle. Minä en tappele heidän kanssaan! Minä en ole mikään houkkio!
Yhdestoista luku.
Kaksintaistelu.
Helposti voinee ymmärtää miten vastenmielisesti tämä kaikki vaikutti minuun, miten pelokkaasti katselin ympäristöä, kirjurin kalpeita, ryppyisiä kasvoja, maustekauppiaan viekasta hymyä ja Buton'in karkeita kasvoja, miten alakuloisella mielellä yhtäkkiä huomasin olevani noitten miesten vertainen ja kuulin kuinka ne minua puhuttelivat milloin törkeän hävyttömästi, milloin luikertelevan nöyrästi; ja vihdoin miten epätoivoisena kuuntelin riitaa, jonka asettamiseksi tarvittiin niin suuria ponnistuksia kapteenin puolelta. Onneksi kokous pian päättyi. Puolen tunnin keskustelun perästä, jolloin tein kaikki voitavani auttaakseni niitä harvoja, jotka asiaa ymmärsivät, hajosi kokous; toiset menivät erityisiä tehtäviä toimittamaan, ja toiset jäivät juoksevia asioita päättämään. Minä olin niiden joukossa, joita pyydettiin jäämään; menin isä Benoit'in kanssa vähän syrjään ja, koettaen tukahduttaa sitä epätoivon tunnetta, joka pyrki minua valtaamaan, kysyin oliko hän kuullut seudussa muita levottomuuksia tapahtuneen.