— Tuhat tulimaista! ärjäsi hän. — Ettekö usko, että minä olen kunnon mies vaikka olenkin palvellut Amerikassa enkä Ranskassa.

— Totta kai, vastasin vaikeasti hilliten naurunhaluani. — Mutta onhan se vihollisen auttamista. Niinhän itsekin juuri sanoitte, ja —

— Tahdotteko auttaa minua, vai ettekö? sain vastaukseksi. Ja kun kirjuri koetti astua väliin, kääntyi kapteeni häntä vastaan niin kiivaasti, että hän väistyi muutamia askeleita taaksepäin. — Olkaa te ääneti! ärjyi hän. — Mitä näistä asioista ymmärrätte! te kurja, katala —

— Hiljaa, hiljaa, herra kapteeni, sanoin ihmeissäni hänen kiukustaan ja peljäten siitä mahdollisesti seuraavaa toraa.

— Tämä herra vain täyttää velvollisuuttaan, kun hän koettaa rauhoittaa teitä. Hän on aivan oikeassa, ja —

— Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan! Ja mitä teihin tulee — te siis ette halua auttaa minua?

— Enhän ole sitä sanonut.

— No hyvä, koska tahdotte sen tehdä niin käytän heti tilaisuutta, sanoi hän rauhallisemmin, vaikka hän yhä vielä kirjuriin nähden oli uhkaavan näköinen. — Olen luvannut tulla tuonne tuomiokirkon taakse tapaamaan erästä. Jos tahdotte osoittaa minulle sen kunnian, niin minun täytyy pyytää teitä heti seuraamaan minua.

Huomasin puhumisen turhaksi; ja äänetönnä otin hatun lähteäkseni. Silmänräpäyksessä olimmekin jo molemmat valmiit lähtemään. Kirjuri, maustekauppias ja eräät muutkin kirosivat meitä ja tahtoivat pakoittaa meitä jäämään. Isä Benoit pysyi äänetönnä ja minä jatkoin matkaani rappusia alas ja talosta ulos. Astuttuamme ulos portista huomasi heti että ulkonakin oli kuultu tuo tora ja meteli. Koko auringon valaisema tori oli näet täynnä synkännäköisiä, odottavia, taajoja ihmisryhmiä.

Mutta sillä kadulla, jota myöten meidän piti mennä tullaksemme tuomiokirkolle, näimme vain noin kolmattakymmentä herrasmiestä, joilla kaikilla oli valkoiset kokardit, pienissä ryhmissä käyskentelevän edes takaisin. Rahvaanjoukko tarkasteli heitä äänetönnä, mutta he eivät näyttäneet sitä huomaavankaan. Siihen sijaan he välinpitämättömästi puhelivat ja naureskelivat, heiluttivat kävelykeppejään, tervehtivät toisiaan ja pysähtyivät silloin tällöin toisilleen nuuskaa tarjoomaan. Kaikkien käytöksessä ilmeni teeskenneltyä hävyttömyyttä, jota ihmisjoukon äänettömät ja melkein peljästyneet katseet näyttivät oikeuttavan.