Meidän täytyi melkein tunkeilemalla mennä heidän ohitsensa, ja tunsin punastuvani häpeästä. Useimmat noista herroista olin näet muutamia päiviä sitten tavannut rouva de St. Alais'n luona, he olivat nähneet minun rintaani kiinnittävän valkoisen kokardin, ja nyt he näkivät minun kantavan toisen puolueen tuntomerkkiä; heidän pois kääntyneistä kasvoistaan ja ylenkatseellisesta hymystään huomasin hyvin mitä he siitä ajattelivat. Toiset — ja nämä katselivat minua hävyttömin katsein eivätkä mielineet minulle tietäkään antaa — olivat muukalaisia, joilla oli sotilasmiekat ja St. Louis'n ritarimerkit.
Onneksi oli matkamme yhtä lyhyt kuin se oli harmillinenkin. Menimme kirkon pohjoispuolelle ja astuimme pienen portin kautta pihamaahan, jossa korkeat lehmukset suojasivat päivän paahtavalta kuumuudelta ja johon maailman melu ja hälinä ei päässyt tunkeumaan. Oikealla kohosivat tuomiokirkon holvit ja itämaalaiseen tapaan rakennetut kupoolit; edessämme oli koko rakennus mahtavassa suuruudessaan ja vasemmalla kohosi vanha, harmaa, puoleksi rappeutunut ja sammaltunut torni neljänneltätoista vuosisadalta. Siimeksessä tornin juurella seisoi pienellä tasaisella nurmikolla neljä henkilöä meitä odottamassa.
Yksi niistä oli herra de St. Alais, toinen Louis, toiset kaksi olivat muukalaisia. Äkillinen ajatus kauhistutti minua. — Kenen kanssa aijotte tapella? mutisin minä.
— Herra de St. Alais'n kanssa, vastasi kapteeni. Mutta kun jo olimme toisten kuuluvilla, en voinut virkkaa sen enempää. He astuivat esille meitä tervehtimään.
— Herra kreivi? sanoi Louis. Hän oli ankaran ja vakavan näköinen.
Tuskin häntä tunsinkaan.
Nyökäytin koneellisesti päätäni, ja menimme hiukan syrjään toisista. —
Tätä asiaa kai ei voine hyvällä sopia? sanoi hän kumartaen.
— En usko sitä, vastasin sortuneella äänellä.
Kauhistuksesta tuskin voin puhuakaan. Aloin vähitellen tointua tietoisuuteen siitä pulmasta, mihin oman käytökseni kautta olin joutunut. Jos markiisi de St. Alais kaatuisi, mitä hänen sisarensa silloin sanoisi, tahtoisiko hän sen perästä koskaan kättänikään koskettaa? Mutta voinko toisaalta hänellekään toivoa onnettomuutta, jonka apulaiseksi olin ruvennut? Voisinko sitä tehdä vaikkei tämän miehen rohkeus, käytännöllisyys ja suoruus olisikaan sydäntäni voittanut?
Ja kuitenkin täytyi toisen heistä kaatua. Suuri kirkonkello pääni päällä ilmoitti hitaasti puolenpäivänaikaa, se ikäänkuin soitti totuuden järkeeni. Hetken aikaa olin kuin huumeuksissa, aurinko häikäisi minua, puut tanssivat silmäini edessä, ja maa näytti aaltoilevan. Toisten puheen sorina kuului korvissani. Mutta sen läpi kuulin Louis'n huomattavasti rauhallisen äänen, ja järkeni selveni taas.
— Onko teillä mitään tätä paikkaa vastaan? kysyi hän. — Ruoho on kuivaa eikä ensinkään liukasta. Ne miekkailevat siimeksessä, mutta valo on kuitenkin aivan riittävä.