— Niinpä laskekaa se sitte sen jalkojen juureen, jonka omakin se on, sanoi hän, otti kädestäni kiini ja vei minut tyttärensä luo.
— Denise, tämä on kreivi de Saux, vanhan, hyvän ystävä-vainajani poika. Herra kreivi — tyttäreni. Ehkä tahdotte jutella hänen kanssansa vähän aikaa, niin minä palaan apotin luo.
Neiti oli luultavasti viettänyt koko illan ujossa, levottomassa odotuksessa, sillä hän tervehti sanaakaan sanomatta niin syvään, että painui melkein lattiaan, ja näytti peräti hämmentyneeltä. Kun hän sitte vielä unehtui seisomaan ja minä pyysin häntä istautumaan, lisääntyi hämmennyksensä yhä. Asetuin hattu kourassa tuolinsa viereen, vaan miettiessäni sopivaa kohteliaisuutta ja koettaissani havaita jonkunlaista yhtäläisyyttä tämän neitosen ja vallattoman, ruskeaposkisen kolmetoistavuotiaan välillä, jonka olin neljä vuotta takaperin tuntenut, kävin itsekin aivan hämilleni.
— Te tulitte kotiin eilen? sanoin viimein.
— Niin, herra, — vastasi hän hiljaa silmät maahan luotuina.
— Se oli suuri muutos teille?
— Niin, herra.
— Ja kuitenkin teistä oli ikävää lähteä pois luostarikoulusta?
— Niin, herra.
Mutta silloin hän lienee huomannut, miten typeriä vastauksensa olivat, sillä hän katsahti äkkiä minuun ja kävi tulipunaseksi. Ja ellen kovin paljoa erehtynyt, oli hän puhaltamaisillaan itkun. Se liikutti sydäntäni ja kumarruin hellästi puoleensa.