— Neiti, sanoin innokkaasti, elkää pelätkö minua. Vaikka mitä tapahtuisi, ei teidän tarvitse koskaan minua pelätä. Pitäkää minua ystävänänne, veljenne ystävänä. Louis on minun —
Rats! Juuri kun olin sanonut nuo sanat, kuului rämähdys ja jokin paukahti selkääni niin, että olin kaatua; ympärillä kuului huutoa ja melua. Ensi hetkessä en voinut käsittää, mitä oli tapahtunut, olin lyönnistä melkein pyörryksissä. Sen vaan tajusin, että neiti riippui huolestuneena käsivarressani, että hän katseli minua säikähdyksestä kalpeana ja että soitto äkkiä taukosi. Vaan kun ihmiset tunkeutuivat ympärillemme ja minä aloin vähän selvitä, käännyin katsomaan taakseni ja näin, että ikkuna oli rikki ja että lasisirujen keskellä lattialla oli suuri kivi. Se se oli selkääni sattunut.
Toinen luku.
Koetus.
Oli aivan merkillistä miten nopeasti huone täyttyi — täyttyi vimmastuneilla ihmisillä. Ennenkuin oikein tajusin mitä tapahtunut oli, olin joutunut keskelle ihmislaumaa, jotka tutkivat asiata. Ja etumaisena oli markiisi de St. Alais. Kaikki puhuivat yhtaikaa, melu oli korvia särkevä, minun olisi ollut melkein mahdoton selittää mitään, mutta rikkinäinen ikkuna ja kivi permannolla puhuivat puolestaan ja kertoivat joutuisammin kuin minä olisin voinut tapahtumasta.
Silmänräpäyksessä oli tuo näky puhaltanut ilmi liekkiin intohimot, jotka kytivät useimman povessa. Kymmenkunta ääntä kirkui: "Aseisiin roistoja vastaan!" ja samassa huusi joku huoneen perältä: "Miekat, herrani, miekat esille!"
Salamana hyökkäsivät herrat ovelle, etunenässä St. Alais, joka paloi intoa päästä kostamaan juhlan häpäisijälle. He hyökkäsivät yhdessä laumassa kadulle ja alkoivat paljastetuin miekoin etsiä rauhanrikkojia. Soihduilla varustettuja palvelijoita oli tusina mukana etsinnässä, joten katu yhtäkkiä oli täynnä ihmisiä ja valkeita, jotka liehuivat edestakasin. Ikkunoista katsellen se näytti varsin omituiselta.
Mutta roistot, kiveniskijät, olivat paenneet ajoissa ja etsijät palasivat pian, toiset häveten kiihkoaan, toiset nauraen ja surkoen likaantuneita kenkiään ja silkkisukkiaan, ja toiset, vähemmistö, kiihkeästi puhellen solvauksesta ja uhkaillen kostoa. Muulloin olisi tuollainen teko tuntunut vähäpätöiseltä, lapselliselta loukkaukselta, mutta näinä kuohun aikoina sillä oli katkera ja uhkaava sivumaku, joka ei jäänyt valppaimmilta huomaamatta. Kadulle hyökätessä oli ilman veto hulmauttanut kynttilän liekkiä ja sytyttänyt uutimen, joka sentään saatiin nopeasti sammutetuksi. Vaan tuo revitty, karstautunut uudin, lasisirut, tyhjä ikkuna ja naisten pelokkaat kasvot tekivät äskettäin niin sirosta, juhlallisesti valaistusta huoneesta hävityksen pesän.
En sentähden ollenkaan ihmetellyt, että St. Alais'n vakaa muoto kävi vielä vakaammaksi kun hän katsahti ympärilleen huoneessa.
— Missä sisareni on? kysyi hän lyhyesti, melkein tuimasti.