— Kreivi tarkoittaa varmaan herra kapteeni Buton'ia? vastasi ukko katkeralla ivalla. — Hän on Cahors'issa.
— Rankaistiinko ketään — St. Alais'n talon ryöstämisestä?
— Nykyvallalla ei rankaista ketään, vastasi André terävästi, — paitsi mylläriä, jotka hirtetään kun jauhot ovat liian kalliita.
— Pääsikö Petit Jean'kin vapaaksi?
— Petit Jean lähti Pariisiin. Hän on luultavasti majuuri eli eversti tähän aikaan.
Tämän viimeisen pistoksen perästä jätti vanhus minut — jätti suurimman mielenliikutuksen valtaan. Sillä koko keskustelu-ajalla en ollut uskaltanut kysyä sitä, jota paraiten halusin tietää, sitä ainoata asiaa, joka oli sitä myöten kun voimat lisääntyivät kasvanut pahasta aavistuksesta, jota ajatus ei kyennyt tajuamaan, rajattomaksi ja liiankin selväksi tuskaksi, pelvoksi, joka vaivasi minua kuin painajainen, kulutti elämänlankaani ja hidastutti paranemista.
Olen lukenut, että kova kuume joskus polttaa rakkauden ja että ihminen nousee siitä ylös parantuneena ei ainoastaan sairaudestaan vaan rakkaudestakin, joka oli asunut sydämmessä. Niin ei minulle käynyt, sillä siitä hetkestä kun ahdistukseni sai määrätyn muodon, kun vihreillä vuoteeni uutimilla näin kalvakkaat lapsenkasvot, jotka vuoroin itkivät, vuoroin katselivat minua suruisilla anovilla silmillä — siitä hetkestä ei Denise de St. Alais'n kohtalo antanut minulle rauhaa. Jumala yksin tietää, jos joku ajatus hänen puoleltaan, hiljainen huuto, joka nousi hänen sydämmestään minun sydämmeeni, oli tähän syypää. Olkoon se asia miten tahaan, minun ajatukseni eivät vaan eronneet hänestä hetkeksikään.
Seuraavana päivänä toki jo pääsin levottomuudestani. Otaksun, että isä Benoit oli päättänyt koskettaa tätä ainetta, sillä ensimäinen kysymyksensä tiedusteltuaan vointiani saattoi sen esille.
— Te ette ole koskaan kysynyt, herra kreivi, mitä sen jälkeen tapahtui kun te haavoituitte? kysyi hän vähän arastellen. — Muistatteko, mitä sitä ennen tapahtui?
— Minä muistan kaikki, vastasin koleasti.