Hän huokasi helpotuksesta. Luulen hänen vieläkin peljänneen, etteivät asiani olleet aivan oikein. — Ettekä kuitenkaan ole kysynyt mitään? sanoi hän.
— Mutta ettekö te käsitä miksi, miksi minä en ole kysynyt? huusin käheällä äänellä, ylös nousten ja jälleen vaipuen alas liikutuksen vallassa. — Ettekö ymmärrä, että niin kauvan kun en kysynyt, toivoin vielä. Nyt — nyt ette saa kiusata minua enää. Kertokaa kaikki — kaikki, ja —
— Minulla ei ole muuta kerrottavaa kuin hyvää, vastasi hän iloisesti koettaen jo ensi sanalla haihduttaa huoliani. — Pahimman te jo tiedätte. Herra de Gontaut raukka surmattiin portaissa. Hän oli liian kunnoton pakenemaan. Kaikki muut talon asukkaat, alimpaan palvelijaan asti pääsivät pakoon viereisten talojen kattoja myöten.
— Ja he pääsivät todellakin turvaan.
— Pääsivät. Kaupunki oli kuohuksissa monta tuntia, mutta he olivat hyvässä kätkössä. Luulen heidän sitte matkustaneen pois.
— Ette siis tiedä, missä he ovat?
— En. Minä en tavannut ketään heistä kapinan jälkeen. Mutta minä kuulin heidän oleksineen milloin missäkin linnassa — muun muassa Harincourt'ien luona. Sitte Harincourt'it lähtivät pois Ranskasta — keskivälissä lokakuuta, luulen — ja nähtävästi seurasi markiisi de St. Alais ja hänen perheensä heitä.
Makasin hiljaa hetken. Sydämmeni oli niin täynnä kiitollisuutta etten voinut puhua. — Ja te ette tiedä mitään muuta? sanoin viimein.
— En mitään, vastasi kirkkoherra.
Olinkin kuullut tarpeeksi. Kun hän ensi kerran tuli käymään, jaksoin hetkisen kävellä kanssaan penkereellä ja siitä päivin voimistuin nopeasti. Mutta pian huomasin, että sitä mukaan kuin mieleni liikkeestä ja raittiista ilmasta ilostui, näytti isä Benoit käyvän yhä synkemmäksi. Kirkkoherran hienot, suopeat kasvot muuttuivat päivä päivältä vakavammiksi ja tapahtui aina useammin, ettei hän pitkiin hetkiin hiiskunut sanaakaan. Kun tiedustelin syytä tähän, vastasi hän: — Huonosti käy, huonosti käy! Jumala suokoon minulle anteeksi, että olin ollenkaan asian kanssa tekemisissä.