— Pitämään puoliamme nyt eli ei koskaan! jatkoi markiisi kovalla äänellä, kohotti kätensä ja silmänsä säihkyivät.
— Nyt! Nyt!
Tämä huuto ei kajahtanut yhdestä vaan sadasta suusta, miesten ja naisten, ja silmänräpäyksessä täyttyi huone innostuksella ja päättäväisyydellä. Miesten silmät säkenöivät, kasvojen väri tummeni ja he huokuivat kiivaasti. Heikompiinkin tarttui innostus ja kaikki huusivat: nyt! nyt!
En ole koskaan voinut oikein selittää sitä, mitä nyt seurasi, enkä tiedä oliko se jo edeltäpäin suunniteltu vai tapahtuiko se hetken huumauksessa. Mutta huoneiden kajahdellessa huudoista ja kaikkien silmien seuraamana astui herra de St. Alais esille, ylimyksellisenä kiireestä kantapäähän, ja veti ylpeällä liikkeellä miekan tupestaan.
— Herrat, lausui hän, olemmehan kaikki yksimielisiä. Näyttäkäämme se siis myös teossa. Jos me yksin pysymme toimettomina, nyt kun koko maailma taistelee, antaudumme me hyökkäykselle ja mikä vielä pahempi, tappiolle alttiiksi! Yhtykäämme siis niin kauvan kuin vielä on aikaa ja näyttäkäämme, että ainakin Quercy'ssä aateli seisoo ja kaatuu yhtenä miehenä. Luultavasti olette kaikki kuulleet puhuttavan valasta, joka tehtiin varastohuoneella ja kesäkuun kahdestakymmenennestä päivästä? Vannokaamme nytkin, heinäkuun kahtenakymmenentenätoisena päivänä vala; mutta ei kädet pystyssä niinkuin joukko suurisuisia kerskailijoita, jotka lupaavat kaikille kaikki, vaan miekat pystyssä. Vannokaamme ylimyksinä ja ritarismiehinä puolustaa säätymme oikeuksia ja etuja!
Kajahtava hyvähuuto, joka pani kynttilät hulmuamaan ja kieri kaikuna pitkin hiljaista katua, vastasi tähän ehdotukseen. Muutamat kiskasivat kohta miekkansa tupesta ja välkyttivät niitä ilmassa, naisten heiluttaessa nenäliinoja ja viuhkoja. Mutta enin osa huusi: "Saliin! Suurempaan huoneesen! Saliin!" Ja tuokiossa niinkuin käskystä kääntyivät kaikki ovelle ja tunkeutuivat saliin.
Joukossa oli kyllä vähemmin innostuneitakin ja sellaisia, jotka osoittivat enemmän kuin tunsivat, vaan tuskinpa lienee kukaan niin hitaasti, niin vastenmielisesti ja niin raskaalla sydämmellä kuin minä seurannut käskyä. Aavistin jo, että siellä oli pulma edessä, vaan kiukuissani, kuohuissani ja kahden vaiheilla ollen en keksinyt mitään keinoa päästä poispuikahtamaan.
Jos olisin voinut, olisin sen tehnyt ilman vähintäkään omantunnonvaivaa, mutta ulko-ovi oli salin toisessa päässä ja taaja ihmisjoukko tukkesi tien. Sitäpaitsi tunsin St. Alais'n tarkastavan katseen seuraavan minua ja että, ellei juuri ollutkaan keksinyt tätä koetta minun tähteni, hän oli lujasti päättänyt, etten pääsisi siitä vapaaksi.
Jäin seisomaan ovelle siinä toivossa, ettei minua sieltä huomattaisi. Vaan markiisipa nousi, päästyään keskellä huonetta, tuolille seisomaan, josta näki koko salin ja siis minutkin. Ylimykset keräytyivät hänen ympärillen, nuorempien ja kiihkeimpien huutaessa: "Eläköön aateli!" Naiset asettuivat piiriin heidän ympäri. Kynttilät, hohtavat puvut, innostuneet kasvot, liehuvat nenäliinat ja säteilevät silmät muodostivat kuvan, jota kyllä kannattaa muistella, vaikka minä en silloin tajunnut selvästi muuta kuin St. Alais'n katseen.
— Herrat, huusi hän, tehkää hyvin ja paljastakaa miekkanne.