— Vai niin, virkkoi herra Flandre, mutta hänen kasvoissaan näkyi vielä epäilyksen ilme. — Ja rouva kantaa siitä syystä punaista kokardia?
— Ei, herra pormestari, vastasi rouva veitikkamaisella hymyllä. Minä huomasin että hän pyrki miehen suosioon. — En minä kanna tuota kokardia, se on tyttäreni asia, ja jos haluatte sitä tietää, niin saatte kysyä sitä häneltä itseltään.
— Herra Flandre oli kuin kaikki hänen virkaveljensäkin kovin utelias ja sitä paitsi hän hyvin ihaili naisia.
— Jos neiti suvaitsee tehdä niin hyvin, sanoi hän hymyillen.
Tähän saakka oli neiti piiloutunut äitinsä selän taakse, mutta tämän kuultuaan astui hän epäröiden ja vastahakoisesti esille ja seisoi siinä edessämme kuin vanki tuomareinsa edessä. Mutta vasta hänen puhuttuaan ymmärsin minä sen muutoksen, joka hänessä nyt tapahtui. Vasta sitten ymmärsin miksi hän, joka vasta oli niin kalpea ja alakuloinen, nyt seisoi siinä tulipunaisena ja silmät kosteina ja säteilevinä.
— Se on hyvin yksinkertainen asia, herra, sanoi hän matalalla äänellä.
— Sulhaseni kuuluu siihen rykmenttiin, herra pormestari.
— Ja siitä syystä te kannatte punaista kokardia? sanoi ravintoloitsija ihastuneena.
— Minä rakastan häntä, sanoi neiti hiljaa. Ja silmänräpäyksen ajan katseemme yhtyivät.
En tiedä kumpiko meistä oli punaisempi, tahi kumpaisesta likainen huone tuntui enemmän palatsimaiselta ja sen tupakansavulla täytetty ilma suloisemmalta. En ollut aavistanutkaan mitä hän sanoisi ja vähimmin kaikesta olin aavistanut sitä mitä hänen silmänsä ilmaisivat, kun hän tällä hetkellä katsoi minuun ja saivat vereni kuohuksiin. En ymmärtänyt ravintoloitsijan vastausta enkä hänen kaakottavaa nauruaan ja tulin todellisuudesta tietoiseksi vasta kun neiti vetäytyi takaisin piiloittamaan hohtavia poskiaan ja minä hänen sijallaan näin rouva de St. Alais'n, joka nosti sormen huulilleen ja katsoi minun varoittavasti. Tuo varoitus olikin paikallaan, sillä ensi ihastuksessani olisin helposti voinut ilmaista itseni. Ravintoloitsija oli nyt paremmissa käsissä. Se romantillinen väritys, minkä neidin tunnustus oli asialle antanut, oli sekä poistanut hänen viimeiset epäilyksensä että vaikuttanut hänen sydämeensä. Hän kumarsi rouvalle ja hymyili neidille isällisen kohteliaasti. Ja sitten hän leikillisesti muistutti munkista.
— Se oli kyllä erhetys, mutta sellainen erhetys, josta en pysty valittamaan, sanoi hän kömpelön kohteliaasti, — se kun tuotti minulle ilon nähdä teitä.