— Te ette tee sitä!
— Miksi en? Mikä minua siitä estäisi?
— Juuri se seikka, että olette ylimys, sanoi hän hiljaa nauraen, siitä syystä ette voi meitä jättää, ettekä heittää vaaralle alttiiksi. Siinä kaikki!
Vaivuin takaisin istuimelle, tuijottaen häneen äänetönnä vihasta; kuin salamalla iskien selveni minulle hänen valtansa ja oma voimattomuuteni. Vaunut polttivat minua, mutta lähteä en voinut.
Ja taas hän nauroi tyytyväisesti. — Nyt, kun olen sanonut teille, mitä ette tule tekemään, sanoi hän, — niin sanon myöskin mitä teidän tulee tehdä. Olen kuullut sanottavan että tuolla rajalla ollaan hyvin epäluuloisia, ja kenties siellä ei uskota juttua rouva Corvas'ista, vaikka te sitä puolustaisittekin. Sentähden on parasta että sanotte minua äidiksenne ja neitiä sisareksenne. Hän kai mieluummin kulkisi vaimonanne, sanoi hän katsoen murhaavasti tyttäreensä. — Mutta se ei minua miellytä.
Sisuni kiehui vihasta, mutta olin voimaton kun vanki konsanaan, olin pakoitettu tottelemaan kuin konsanaan kurjin orja. Kunniantunto ja rakkaus yhtyivät estämään minua heitä jättämästä ja ilmaisemasta. Minun täytyi, huolimatta siitä oliko se mieluista tahi ei, hetki hetkeltä, päivä päivältä istua siinä kuuntelemassa ivallisia muistutuksia nuoresta tyttösestä, kuunnella hänen kainouttaan loukkaavia viittauksia ja sanoja, jotka kirventelivät kuin ruoskan iskut. Semmoinen se oli rouvan tuuma. Tytön täytyi matkustaa kanssani, meidän täytyi hengittää samaa ilmaa ja istua niin lähekkää että jalkani kosketti hänen helmojaan. Se oli niin oleva kaikkein meidän turvallisuutemme takia. Mutta sen jälkeen mitä oli tapahtunut ja mitä me molemmat nyt olimme kuulleet, eivät katseemme koskaan saisi yhtyä, ja jos hänen kätensä sattui koskettamaan minun kättäni, niin hänen häveten täytyi vetää se takaisin. Tästä lähtien oli välillämme juopa.
Ylpeys tuli kumminkin neidille avuksi ja hän istui siinä aivan levollisena itkemättä ja vastustelematta ja kertaakaan minuun silmäilemättä. Hän kantoi kaikki levollisella kärsivällisyydellä, katseli ulos ikkunasta kun minä olin nukkuvinani ja äitiinsä kun istuin suorana. Onhan se mahdollista että hän asemastamme sai salaista lohdutusta ja että hän sentähden kärsivällisesti kantoi rangaistuksensa. Mutta minä en sellaisia mahdollisuutta voinut ajatellakaan. Ehkä hän karsikin vähemmän kuin minä luulottelin, mutta epäilen, ettei hän nytkään vielä tahtoisi sitä tunnustaa.
Kaikessa tapauksessa hän oli kuullut minun asiaansa puolustavan, mutta me emme sanaakaan vaihtaneet, ja tässä omituisessa asemassa aloitimme ja jatkoimme kummallisinta matkaa mitä suinkin ajatella voi. Matkallamme oli kauniita laaksoja, jotka juuri olivat pukeutuneet keväimen vihantaan vaippaan, siellä oli alastomia, autioita vuorensolia, joissa vuorten huiput vielä olivat talvisessa lumipeitteessään, oli matkallamme päiväpaistetta ja puhalteli tuimat tunturituuletkin, mutta kaikkea tätä tuskin huomasimmekaan. Sydämemme ja ajatuksemme pysyivät vaunujen sisässä, joissa rouva de St. Alais istui rauhallisena ja hymyilevänä kun me jörömäisesti vaikenimme.
Puolenpäivän aikana levähdimme pienessä kyläravintolassa ylhäällä vuoristossa. Minusta se paikka oli kuin maailman perillä, sen yläpuolella kohosi vuoristo ja alempana näkyi vain liuskakivirinteitä. Mutta tähän yksinäiseen paikkaankin oli ajan levottomuus löytänyt tiensä. Ennenkuin olimme ehtineet nielaista kahtakaan suupalaa, tuli kylänvanhin vaatimaan papereitamme, jolloin minä sanoin — Jumala tietää etten voinut toisin tehdä — että rouva oli äitini ja neiti sisareni. Mutta sillä välin kun kylänvanhin tarkasteli papereitani ja koetti saada selkoa siitä, mitä ulkona maailmassa tapahtui, pysähtyi hevonen oven eteen, kuului miehevä ääni ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui parooni de Géol huoneesen. Ravintolassa oli vain yksi ainoa siisti huone, nimittäin se, jossa istuimme — ja parooni luonnollisesti suuntasi askeleensa sinne.
Hän otti heti hatun päästään huomattuaan naiset, mutta kun hän samassa näki minut, pysähtyi hän kummastuneena ja hymyillen, vaikka tuo hymy tuntui hiukan happamelta. — Herra kreivi lienee aikaiseen matkustanut, sanoi hän. — Minä odotin teitä itäisellä portilla, vaan te ette tullut.