Punastuin ja pyysin nöyrimmästi anteeksi. Minulla oli paha omatunto, kun peräti olin unhoittanut hänet. Ei näät kertaakaan ollut mieleeni juohtunut kohtaus, josta olimme sopineet.
— Te ette ratsastanutkaan, sanoi hän kummallisesti katsahtaen naisiin.
— En, sanoin minä, mutta en löytänytkään sanoja jatkaakseni puhetta. Vieressäni seisoi kylänvanhin hymyilevänä ja kumarrellen, ja äkkiä huomasin sen syvyyden, jonka partaalla olin ja se sai kasvoni hehkumaan.
— Olette tavannut ystäviä? sanoi parooni, yhä vain hattu kädessään katsoen rouvaan.
— Olen, mutisin minä vastaukseksi. Kohteliaisuus olisi nyt vaatinut minua esittämään häntä, mutta minä en uskaltanut.
Hän näyttikin nyt huomaavan tarkoitukseni ja vetäytyi pois kylänvanhimman kera. He olivat tuskin lähteneet huoneesta ennenkuin rouva de St. Alais alkoi kiukkuaan purkaa.
— Hölmö! puhkesi hän ujostelematta sanomaan, — miksi ette esittänyt häntä? Ettekö ymmärrä että näin juuri parhaiten herätätte epäluuloja ja vahingoitatte meitä? Lapsikin voi ymmärtää että tahdoitte salata jotakin. Jos heti olisitte äitinänne esittänyt minut —
— Niin?
— Olisi se tyydyttänyt häntä eikä hän olisi päässyt mitään epäilemään.
— Rohkenen epäillä sitä ja hyvin pätevästä syystä. Eilen kun juurta jaksain kerroin hänelle ettei minulla ollut äitiä eikä sisaria.