Tunsin vahingon iloa. Veret vaihtelivat rouva St. Alais'n kasvoilla, ja hän istui hetken aikaa aivan äänetönnä huulet yhteen puristettuna ja silmät pöytään luotuina. — Kuka hän on? Mitä tiedätte hänestä? kysyi hän vihdoin.
— Hän on köyhä ylimys ja ankara protestantti, vastasin kuivasti.
Rouva puri huultaan. — Hyvä Jumala! mutisi hän. — Ken olisi voinut aavistaa sellaista yhtymistä? Luuletteko hänen mitään epäilevän?
— Epäilemättä. Sillä ensinnäkin matkustin aikasin aamulla ja rikoin lupaukseni hänelle. Ja kun hän päälle päätteeksi vielä saa tietää että minä matkustan äitini ja sisareni seurassa, joita ei vielä eilen ollut olemassakaan, niin —
Rouva katsahteli minuun tavalla, josta voi aavistaa että hän miellään löisi minua.
— Mitä nyt aiotte tehdä? pukkesi hän sanomaan.
— Sen jätän äitini päätösvaltaan, sanoin kohteliaasti ja leikkasin samalla viipaleen juustoa itselleni. Se on hän, joka on tämän juonen keksinyt.
Rouva oli kalpeana vihasta ja kenties myöskin pelvosta, ja minä riemuitsin hänen onnettomuudestaan. Mutta suuttuminen ei tässä suuresti auttanut; hänen oli pakko nöyrtyä. — Mitä te neuvotte tekemään? kysyi hän vihdoin.
— Löytyy vain yksi ainoa keino, sanoin. — Meidän täytyy jatkaa ilveilyä loppuun asti.
Hän myönsi sen, mutta sitä oli vaikeampi työssä toteuttaa. Sen tulin huomaamaan kun hetken päästä menin ulos katsomaan olivatko vaunut valmiit lähdölle ja parooni de Géol seisoi ovella kasvot ankarana ja jäykkänä kuin kotiseutunsa vuoret. — Aiotteko lähteä? kysyi hän.