Mutisin jotakin myöntävää vastaukseksi.
— Kuulen että saan onnitella teitä, sanoi hän ilkeällä hymyllä.
— Mistä syystä, herra parooni?
— Että olette jälleen perheenne löytänyt, vastasi hän katkeran leikillisesti. — Lienee se suuri onni kun neljänkolmatta tunnin kuluessa löytää sekä äitinsä että sisarensa. Mutta, herra kreivi, suvaitsetteko kuulla hyvää neuvoa?
— Jos tahdotte tehdä niin hyvin, sanoin toivottoman rauhallisesti.
— Niinpä neuvon teitä — jolla on sellainen onni tehdä keksinnöitä — että, jos vasta tapaatte herra Froment'in, Nîmes'in yllyttäjän ja valepuvussa olevan kapusiinilaismunkin, että te ette häntäkin ottaisi sukulaiseksenne. Siinä se!
— Minä en tunne häntä, sanoin jäykästi. Parooni oli puhunut lämmöllä ja kiihkeästi.
— Elkää sitten pyrkikökään hänen tuttavuuteensa, vastasi hän.
Kohoutin olkapäitäni, eikä hän sen pitempään puhettaan jatkanut. Samassa tulivat naisetkin ulos ja nousivat vaunuihin. Minä astuskelin rinnalla mäkeä ylös.
Rinne oli pitkä, jyrkkä ja väsyttävä ja meidän täytyi pysähtyä monet kerrat, että hevoset saivat puhaltaa. Joka kerran silmäilin takaisin pieneen, harmaasen vuoristoravintolaan, joka niin yksinäisenä sijaitsi allamme ylängöllä, ja aina vain näin paroonin seisovan ovessa tuijottamassa meihin päin, hän näytti kylmältä, harmaalta ja liikkumattomalta kuin vuoren seinä hänen takanaan. Ja minua vasten tahtoanikin värisytti.