Kuudestoista luku.
Froment Nîmes'istä.
Tämä kohtaus ei parantanut mielialaani eikä rauhoittanut levottomuutta, joka yhä enemmän valtasi minut lähestyessämme tiheämpään asuttuja seutuja, joissa epäluuloja, jos ne kerran heräsivät, ei niin helposti saisi poistetuksi. Olihan se kyllä totta, ettei Géol ollut minua ilmaissut, mutta voihan hänellä olla syyssäkin siihen, eikä se seikka kuitenkaan tehnyt sitä tosiasiaa miellyttävämmäksi, että kintereillämme oli tuo synkkämielinen protestanttinen ylimys, jonka uudenaikaisten mielipiteiden takana piili senlainen fanatismi, jonka aikoja sitten luulin maailmasta kadonneen, ja joka uuden hallitusmuodon suojassa pyrki vanhoja vääryyksiä kostamaan. Synkkää mielialaani lisäsivät vielä alastomat rinteet ja rosoiset vuorenhuiput, jotka ilmenivät eteemme vaunujen hiljaa vieriessä eteenpäin kuoppaisella tiellä, sitä lisäsivät vielä tuuliset lakeudetkin, joilla hevoiset töin tuskin pääsivät eteenpäin ja yksitoikkoiset lumikentät molemmin puolin tietä. Minusta tuntui ikäänkuin parooni Géol olisi yhtä kotiseutunsa kunnaitten kanssa, ja sentähden hartaasti halusin päästä pois tästä seudusta, tästä autiosta erämaasta öljypuita kasvaville rinteille, jotka ulottuivat Välimerelle saakka.
Mutta kohtauksesta parooni de Géol'in kanssa oli vähäisen etuakin. Vaara, joka säikäytti minua, ei rouva de St. Alais'ltakaan jäänyt huomaamatta, se melkoisesti masenti häntä ja lievensi sitä ivallista mahtavuutta, millä hän siihen saakka oli minua kohdellut. Hän oli nyt levollisempi, istui äänetönnä kolkassaan tahi astuskeli vaunujen rinnalla, kun ne vaivalloisesti nousivat jyrkkiä rinteitä ylös, ja jätti minut omaan rauhaani. Minä huomasin että kuta kauemmas pääsimme ja kuta enemmän etenimme jäykästä paroonista sitä levottomammaksi hän kävi, sitä hartaammin hän katseli taakseen tielle ja sitä vähemmin hän huomasi minua.
Minulla oli siis vapaus käyttää silmiäni mieleni mukaan, ja vielä tänäkin päivänä muistan selvästi sen hetken, jonka vietin Mont Aigoual'in juurella. Väsyneenä matkan rasituksista oli neiti nukahtanut ja vaunujen tärinästä putosi päähine pois hänen kasvoiltaan. Hänen poskillaan oli hieno puna, aivan kuin hän nukkuessaankin olisi tuntenut hellät katseeni, ja vaikka kyynel hiljaa vierähti pitkien silmäripsien alta, niin kumminkin huulet hymyilivät — se oli melkein lapsellinen tuo hymy, joka ei kyyneleen kadottuakaan haihtunut, se ikäänkuin ilmoitti että tämän kummallisen päivän tuottama ilo oli suurempi kuin sen tuottama tuska, ja ettei hänellä unessa ollut mitään valittamista. Hyvä Jumala, miten hartaasti toivoin että tuo hymy tarkoittaisi minua, ja miten hartaasti rukoilin hänen puolestaan! Ei koskaan ennen ollut se onni osakseni tullut, että olisin saanut häntä näin häiritsemättä katsella, rauhassa sain nyt tarkastella tasaista, hienoa hiusmartoa, puhdasta, valkoista otsaa, pyöreää, pehmoista poskea, suun kaunista muotoa, puoleksi peitettyä pientä korvaa ja hienosuonisia silmäluomia. Minä sekä pelkäsin että toivoin noiden silmäin aukenevan ja niiden katseen kohtaavan silmiäni.
Denise! Armas Denise! kuiskaili ääni hiljaa sydämessäni ja tunsin itseni kaikesta huolimatta onnelliseksi. Olin onnellinen huolimatta kylmyydestä ja ikävästä matkasta ja parooni Géol'ista ja rouva St. Alais'ta. Mutta kohta herätti minut unelmistani ääni, joka kysyi: "Onko se hän?"
Se oli rouvan ääni, minä käännyin häneen ikään kuin minua olisi lyöty; kasvoni polttivat kuin tuli. Olin näet aivan unhoittanut hänet mutta kun huomasin ettei hän minuun katsonut, niin rauhoituin. Hän oli noussut seisalleen ja tuijotti taakseen tielle. Vaunut pysähtyivät keskellä vuorisolaa, jossa korkeat kalliot kohosivat molemmin puolin tietä. En tiedä oliko ajajalle annettu käsky vai pysähtyivätkö vaunut itsestään.
— Mitä se on? kysyin hämmästyneenä.
Rouva ei vastannut, vaan äkkiä kuulin vihellettävän laulun säveleet: "Oh Richard, oh mon roi!" Kaiku vastasi vuorenseinistä ja yksinäisessä vuorensolassa se teki aaveentapaisen vaikutuksen. Pistin pääni ulos toisesta ikkunasta ja huomasin miehen hitaasti astuvan vaunujen jäljessä, aivan kuin olisimme ajaneet hänen ohitsensa ja pysähtyneet odottamaan häntä. Hän oli isokasvuinen ja karkean näköinen, jalassa oli hänellä pitkävartiset saappaat ja hartioilla kulunut kauhtana, mutta siitä huolimatta ei hän näyttänyt maalaiselta.
— Oletteko matkalla Ganges'iin? huusi rouva hänelle tervehtimättä.