— Olen, rouva, vastasi mies ja astui rauhallisesti vaunujen luo sekä tervehti rouvaa.
— Te saatte ajaa tässä kanssamme, sanoi rouva.
— Tuhannen kiitosta, sanoi mies kummallisesti silmää iskien. — Olette aivan liiaksi hyvä. Ellei tällä herralla ole mitään sitä vastaan, jatkoi hän hymyillen katsoen minuun.
— Ei suinkaan, vastasi rouva hiukan ylenkatseellisesti, — ei hänellä ole mitään sitä vastaan.
Mutta tuo ylenkatseellinen vastaus antoi minulle tarpeellista herätystä. Tämä kohtaus sattui selvästä tarkoituksesta, tuon miehen äkillinen ilmestyminen yksinäisessä paikassa kaukana ihmisasunnoista oli niin selvästi tuuman takeen tehty, etten voinut olla asiasta välittämättä, vaan minun täytyi joko täysin tietoisena ruveta heidän välikappaleekseen tahi heti paikalla ryhtyä asiaan. Tämä asiain tila herätti minut kummastuksestani. — Odottakaa hiukan, hyvä rouva, sanoin. — Minä en ensinkään tunne tätä herraa.
Rouva oli istuutunut tavalliselle sijalleen vaunuissa ja muukalainen oli astunut hänen vieressään olevan ikkunan luo ja katsoi siitä sisään. Hänen kasvonsa osottivat erinomaista tahdon lujuutta ja karkeutensa takia eivät ne olleet epämiellyttävät. Silmäin katse oli läpitunkeva ja eloisa ja huulet näyttivät mielellään hymyilevän. Vaunun ovella lepäävä käsi oli erinomaisen iso ja voimakas.
Samassa kun avasin suuni, kääntyi rouva kiivaasti minuun. —
Hullutuksia! huudahti hän käskevästi ja jatkoi kääntyen muukalaiseen:
— Astukaa sisään, herra.
— Ei, virkahdin minä, nousten seisoalleni, — tehkää hyvin ja pysykää paikallanne kunnes —
Mutta nyt rouva raivostui. — Nämä vaunut ovat minun, sanoi hän.
— Totta kyllä, mutta jos tämä herra nousee niihin, niin minä astun alas.