Hetken aikaa katsoimme äänetönnä toisiimme. Mutta kun hän huomasi järkähtämättömyyteni ja muisti että minun läsnäoloni oli heidän turvallisuudelleen välttämätön, masentui hän.
— Minkätähden? kysyi hän syvään hengittäen. — Minkätähden te astuisitte alas, sentähden että hän nousee vaunuihin?
— Kun en tiedä syytä miksi ottaisimme tuntematonta muukalaista vaunuihin, rouva. Voihan tämä herra kyllä olla kunnon mies —
— Hän ei ole tuntematon muukalainen, keskeytti rouva minua. — Minä tunnen hänet. Onhan siinä jo kyllä?
— Jos hän tahtoo mainita nimensä minulle, sanoin.
Vieras oli aivan välinpitämättömänä kuunnellut keskustelua ja hymyillen katsellut vuoroin minuun, vuoroin rouvaan. Mutta nyt puuttui hän puheeseen.
— Aivan mielelläni, herra, sanoi hän. Nimeni on Aliban, ja minä olen asianajaja Montauban'ista, jolla toisella viikolla oli onni —
— Sitä en usko, keskeytin häntä jyrkästi. Te ette ole Aliban
Montauban'ista vaan Froment Nîmes'istä. Se kai lienee totuus.
Hänen takanaan kohosi luminen kukkula, jota laskeva aurinko valaisi, joten hänen kasvonsa olivat varjossa, niin etten voinut nähdä miten sanani häneen vaikuttivat, Hetkinen kului ennenkuin hän vastasi. Mutta kun hän puhui, oli ääni levollinen ja kuului se enemmän ylpeältä kuin suuttuneelta.
— Mitäpä sitten, herra? Mitä sitten jos olenkin se mies?