Ihmetellen katselin kukkaroa, ja sitten pistin koneellisesti käden taskuuni, otin esille yhden kappaleen: toisensa perästä ja tuijotin ihmeissäni niihin. Hän oli todella oikeassa, minua ei oltu ryöstetty. Nuuskarasia, nenäliina, kello ja sinettisormus, veitsi, pieni taskupeili ja eräs kirja, kaikki oli paikoillaan!
— Nyt muistankin että tuolla sisällä on kaksi satulalaukkua, jotka eivät voi olla kenenkään muun kuin tämän herran. Juuri ikään arvelin kenenkä ne lienevät, sanoi emäntä.
— Niin, kyllä ne ovat minun! virkahdin minä, sillä nyt alkoi jo muistini palata. — Ne ovat minun. Mutta missä ovat naiset, jotka olivat minun seurassani? Eivät he suinkaan liene matkustaneet?
— Ne matkustivat jo kolme tuntia sitten, vastasi emäntä tuijottaen minuun kummastellen. — Ja minä olisin melkein voinut vannoa että te, herra, matkustitte heidän kanssaan. Mutta heidän lähtiessään oli vielä aivan pimeä, ja silloinhan voi helposti erehtyä.
Nyt juolahti mieleeni kauhea ajatus, jonka jo ennen olisi pitänyt tulla mieleeni. Pistin käteni povitaskuun ja vedin sen — tyhjänä pois. Valtakirja — valtakirja, johon olin kaiken luottamukseni pannut, oli kadonnut!
Huudahdin suuttuneena ja tuijotin ympärillä seisoviin. — Mitä nyt? kysyi tuo juro mies, katsoen minuun.
— Paperini! vastasin kiristäen hampaita kiukusta ajatellessani miten minua oli petetty ja houkuteltu ansaan.
— Paperini!
— No?
— Ne ovat hävinneet. Ne on minulta varastettu!