— On kyllä, minä näin hänet eilen, virkahdin varomattomasti.
— Se ratkaisee asian, vastasi valiokunnan puheenjohtaja tylysti hymyillen, ja häntä ihaileva joukkokin hymyili hyväksyen. — Sen ilmoituksen kuultua emme missään tapauksessa voi laskea herra kreiviä pois.
Ja hän täytti sanansa niin tunnollisesti, että kun menin sisään lämmittelemään ja istuuduin tulen ääreen tilaani aprikoimaan, niin kaksi miestä seurasi minua; ja kun hetken päästä menin ulos ja alakuloisena asetuin silmäilemään tielle päin, seisoi kuin taian tuomana kaksi muuta miestä vierelläni.
Mihin vain käännyin, sain olla varma vakoilijan ilmestymisestä, ja jos enemmän etenin talosta, tarttui hän käteeni ja käski minun palata takaisin. Ei itse Mont Aigoual'kaan, jonka alaston, luminen huippu kohosi laakson yli, ollut taipumattomampi ja kovempi kuin heidän valppautensa.
Mitä itseeni tulee, niin olin aluksi aivan epätoivossa. Astelin edestakaisin tiellä, joka oli vankilani, harmistuneena ja murheellisena siitä, että rouva de St. Alais oli minut pettänyt ja että Froment oli ryöstänyt minut, olin täydellisesti vakuutettu siitä että hän nyt istui paikallani vaunuissa ja parhaallaan kulki Suméne'n ja Ganges'en läpi paperini taskussaan. Rouvan kiittämättömyys, oma herkkäuskoisuuteni ja talonpoikain typeryys — kaikki suututti minua, mutta enin kaikista se toimettomuus, johon olin tuomittu. Olisihan minun pitänyt olla kiitollinen siitä, että olin henkeni säilyttänyt, mutta en luule kenenkään mielellään myöntävän itseään petetyksi.
Näin kului pari, kolme päivää; ja sillä aikaa vaunut lähenemistään lähenivät Nîmes'iä, vieden armaani yhä kauemmas minusta, minun ollessa vankina tuossa kurjassa kylässä. Aloin vihata likaista majataloa, sen ohitse kulkevaa tietä, jopa niitä talonhökkeliäkin, joita he kyläksi nimittivät. Koko päivän seurasivat vartijat minua ja varsinkin ulos mennessäni — se kai oli heistä erittäin hupaista; ja joka ilta tulivat valiokunnan jäsenet minua katsomaan ja tekemään kysymyksiään. Mökki kummallakin suunnalla oli kävelyretkieni rajana, sillä välin kun elämä ulkopuolella maailmassa virkeästi pulppuili ja Ranskassa yleisesti vallitsi levottomuus ja mielet olivat kuohuksissa. Enhän tiennyt mitä voisi tapahtuisi, joka kenties ainaiseksi eroittaisi minut Denis'estä. Eihän se siis ihme ollutkaan että kiusoitin itseäni hulluuden rajoille saakka.
Olin jättänyt hevoseni Milhau'iin, josta ravintoloitsija oli luvannut sen parin päivän kuluttua lähettää Ganges'een erään tuttavan kera, jonka piti kulkea sitä tietä. Odotin siis joka hetki hevosta ja toivoin että sen tuoja voisi todistaa kuka minä olin, koska vähintään viisikymmentä henkeä Milhau'ssa oli nähnyt valtakirjani tahi kuullut sitä julkiluettavan. Mutta hevosta ei kuulunut eikä ketään matkustavaistakaan Milhau'sta; ja se arvelu, että naisten vapauttaminen kenties siellä oli tuottanut ikävyyksiä, oli riistää minulta kaiken rohkeuden. Minun oli hyvin vaikea saada sanaa Cahors'iin, eikä valiokunta talonpoikaisessa yksipäisyydessään ja tylyydessään tahtonut antaa minun matkustaa eikä edes vartioittuna lähteä Nîmes'iinkään, jossa kyllä olisin voinut todistuksia hankkia. Kaikki yritykset taivuttaa heitä olivat turhat.
— Ei, ei vastasi valiokunnan tyly puheenjohtaja, kun tuota ensikerran esitin hänelle. — Kyllä maar kohta tulee joku, joka tuntee teidät, mutta siihen saakka saatte olla kärsivällinen.
— Kaiketi niitä on monta, jotka tuntevat sellaisen miehen kun herra kreivi, virkkoi emäntä kallella päin ja kädet esiliinan alla katsellen minuun.
— Aivan niin! Aivan niin! myönsivät valiokunnan jäsenet, hieroen pohkeitaan ja tyytyväisesti silmäillen minuun, ikäänkuin heillä minusta olisi ollut suuri kunnia.