Tuo valiokunnan jäsenten hassu käytös oli saattaa minut raivoon, mutta mitäpä sekään auttoi.
— Niin, onhan teidän vallan hyvä täällä ollaksenne, oli puheenjohtajalla tapana sanoa kuvaavalla liikkeellä. — Teidän on vallan hyvä täällä olla.
— Parempi kuin heinäsuovassa! virkahti sitten se mies, joka taikolla pisti minua sääreen.
Tätä pilapuhetta uudistettiin joka ilta, ja joka kerran sitä seurasi naurun rähäkkä. Ja aina uudelleen kehoittaen minua kärsivällisyyteen menivät valiokunnan jäsenet tiehensä.
Mutta toisinaan kääntyi puhe kyökissä vaarallisempiin asioihin. Yksi ja toinen alkoi huvikseni kertoa Villars'in rakuunoista ja Berwich'istä, jotka kertomukset saivat hiukset nousemaan pystyyn päässä ja veren suonissa hyytymään. Ne olivat kertomuksia kauheista julmuuksista, vuoristolaisista, jotka uskonsa takia olivat saaneet kärsiä pahinta mitä kuninkaat ovat voineet keksiä; jalosta asiasta, jota sorrettiin, mutta ei voitu kukistaa; kokonaisesta kansakunnasta, jota maahan saakka poljettiin, mutta joka yhtä kaikki kasvoi ja eli.
— Ja uskotteko vielä, herra, oli muutamalla tapana huutaa sittenkuin hän säihkyvin silmin oli kertonut minulle esi-isäinsä teoista ja kärsimisistä, — uskotteko vielä ettemme välitä siitä mitä nyt maailmassa tapahtuu? Luuletteko, herra, että me nyt, kun monien vuosien kuluttua kosto on käsissämme ja kun sortajamme horjuvat, istuisimme kädet ristissä katsellen kuinka heitä uudelleen valtaan autetaan? Missä ovat nyt piispat ja kapteenit, papit ja kardinaalit? Missä ovat tilat, jotka he meiltä varastivat? Ne ovat hävinneet! Missä ovat kymmenykset, jotka he vereen saakka meiltä kiskoivat? Nekin ovat kadonneet! Missä on St. Etienne, jonka isää ne vainosivat? Hänen jalkansa on nyt heidän niskallaan! Ja uskotteko te, että he kaikilla juhlakuluillaan, pyhäin kuvilla ja Corpus Christillään voivat meitä uhotella tahi saada valtaansa takaisin? Ei, herra ei!
— Mutta eihän senlaisesta nyt ole kysymyskään! virkahdin.
— Kyllä siitä on kysymys! kuului ankara vastaus. — Sekä Nîmes'issä että Montauban'issa, Avignon'issa ja Arles'issa. Me vuoristolaiset olemme liian usein kuulleet myrskyn ulvontaa tasangolta, niin ettemme sen suhteen voi erehtyä. Kaikki nuo juhlakulut ja saarnat, nuo itkevät neitoset, tuo huuto Jumalan pilkasta — mitä se kaikki merkitsee muuta kun verta — verta! Mutta tällä kertaa ei sitä ainoastaan toinen puolue vuodata!
Kuuntelin tuota puhetta hämmästyksellä. Aloin nyt ymmärtää, että samat sanat merkitsivät toista toisen suussa, ja että se mikä pohjoisessa huokeasti ja vähällä vaivalla tapahtui, se oli etelässä toimitettava tulen ja miekan avulla. Quercyssä olimme kadottaneet pari linnaa, eräitä ihmisiä sai siinä surmansa ja muutamat tuntikaudet oli roistoväki ollut valloillaan — mutta innostus oli ollut laimea. Mutta täällä luulin seisovani suuren sulatusuunin reunoilla, jossa vainon liekit vielä hehkuivat. Tunsin intohimon kuuman henkäyksen koskettavan kasvojani ja valkean vaahdon alla näin vanhan vihan kuohuvan, voimakkaan kunnianhimon, vanhojen puolueriitojen ja ulkokultaisuuden kera. Olin kuunnellut Froment'ia, nyt kuuntelin näitä; mutta oliko Froment'illa paljon puoluelaisia, sitä en vielä tiennyt.
Mutta odotellessani oli näistä ennustuksista vähän lohdutusta; toivon elähdyttäminä kului lähes kaksi viikkoa. Emäntä oli hyvin tyytyväinen siellä olooni, minä kun maksoin hänelle aina tarkalleen, eikä vieraista juuri ollut kylässä haittaa. Valiokunta piti siellä oloani kunniana, olinhan minä elävänä todistuksena heidän vallastaan ja heidän kylänsä mahtavuudesta. Mutta tämä minun sekä naurettava että surkea tilani yhteydessä sen levottomuuden kanssa, jonka Nîmes'istä tulevat tiedot herättivät minussa neidin suhteen, teki minut melkein mielettömäksi, ja minä päätin uskaltaa kaikki päästäkseni pakenemaan.