Näihin saakka oli minua pidättänyt se seikka ettei minulla ollut hevosta ja minut varmaan Suméne'ssa ja Ganges'ssa pidätettäisiin; mutta nyt en enää malttanut odottaa ja tarkoin kaikki asianhaarat aprikoituani päätin auringonlaskun aikana hiipiä tieheni ja jalkasin lähteä Milhau'iin. Otaksuin että kyläläiset ajaisivat minua takaa Nîmes'iin päin, johon he tiesivät minun olevan matkalla. Ja jos toisaallekin lähtisivät, niin toivoin pimeässä voivani välttää heidän huomiotaan. Arvelin joutuvani Milhau'iin heti päivän noustua ja jos ravintoloitsija edelleenkin olisi kohtaani yhtä ystävällinen, niin hän kai kirjoittaisi minulle passin, niin että pääsisin ratsastamaan Nîmes'iin Villeraugues'en sivu tahi sitten aivan toista tietä.
Tämä kaikki tuntui sangen otaksuttavalta, ja jo samana iltana tarjoutui otollinen tilaisuus koettaa tuumaani toteuttaa. Mies, jonka tuli minua vartioida, kaasi jalalleen kiehuvaa vettä ja ajattelematta minua tahi velvollisuuttaan kiiruhti hän voivotellen kotiinsa. Hetken päästä joku naapuri kutsui emännänkin ulos ja niin olin yksin juuri siihen aikaan, jonka itse olin valinnut. Mutta kun tiesin ettei ollut varaa hetkeäkään hukata, panin heti kauhtanan ylleni ja otin pistoolit hyllyltä, pistin taskuuni vähän ruokaa ja hiivin ulos takapihan kautta. Siellä makasi koira kopissaan, mutta kun se tunsi minut, niin se vain häntäänsä heilutti. Sitten hiivin huoneiden sivutse tielle ja minuutin päästä olin vapaa ja yksin.
Yö jo läheni, mutta ei ollut vielä aivan pimeä, ja peläten että minut löydettäisiin, kiiruhdin eteenpäin, hämärässä väliin pelokkaasti tirkistellen eteenpäin, väliin kuunnellen josko takaa ajajia jo kuului. Aluksi ajattelin vain ja pelkäsin takaa ajajia, mutta sitten kun viimeinen tuli kylästä katosi näkyvistäni ja kun pimeys ja yksinäisyys ikäänkuin nielasi minut, valtasi minut lamauttava yksinäisyyden tunne. Denise oli matkalla Nîmes'iin ja minä aioin kulkea aivan toiseen suuntaan; miten monenlaisille onnettomuuksille olinkaan alttiiksi annettu, ja miten monet asianhaarat voivatkaan takaisintuloani viivyttää. Ja sillä aikaa hän oli täydellisesti äitinsä ja veljeinsä mielivallassa, kaikki hänen perhe-traditsiooninsa, hänen naisellinen kainoutensa ja hänen kasvatuksensa olivat kosintaani vastustamassa. Näinä levottomina aikoina voitiin avioliittoa hänen kanssaan käyttää kaikenmoisiin tarkoituksiin. Ja jos sitä ei tehtäisikään, niin minkä kohtalon alaiseksi voisikaan nuori tyttö joutua kaupungissa, jossa levottomuus vallitsi ja jossa, talonpoikain kertomusten mukaan, vielä hurjempia melskeitä oli odotettavissa.
Kiiruhdin kuumeentapaisesti eteenpäin, noiden ajatusten kiidättämänä, ja olin ehkä ehtinyt noin puolen peninkulman päähän kun korvaani kuului ääni, ikäänkuin hevosenkengän kilahtaessa kiveen. Ääni kuului edestäpäin, ja minä hypähdin tien oheen ja kumarruin alas antaakseni ratsastajien kulkea ohi. Luulin kuulleeni kopinan kolmen hevosen jaloista, vaan kun ratsastajat tulivat siksi lähelle että hämärässä voin eroittaa ne, näin vain kaksi henkilöä.
Ehkäpä kohosin liian ylös eroittaakseni heitä; kaikessa tapauksessa en muistanut hevosia. Ensimäinen niistä säikähtyi minua kovasti ja hypähti syrjään niin äkkipikaa että ratsastaja oli pudota seljästä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä sai hän hevosen talttumaan ja ennenkuin ennätin aavistaakaan hänen aikomustaan, kannusti hän hevosta suoraan minua kohti. En uskaltanut liikahtaakaan, etten itseäni ilmaisisi, mutta ei sekään auttanut, sillä ratsastaja oli jo huomannut minut.
— Kuka siellä! huudahti hän äreästi. — Kuka te olette, joka makaatte siellä väijyksissä. Puhukaa tahi —
Mutta nyt tartuin minä hevosen suitsiin. — Herra de Géol! huudahdin ja sydämeni alkoi kovasti sykkiä.
— Takaisin! huusi hän kun ei äänestä tuntenut minua. — Kuka te olette? Sanokaa heti kuka olette!
— Minähän se olen, herra de Saux, vastasin iloisena.
— Mitä? Minä luulin että te jo kymmenen päivää sitten olitte saapunut
Nîmes'iin! virkkoi hän hämmästyneenä. — Meillä on hevosenne mukanamme.