Tuo oli kova isku, ja minä seisoin hetkisen ja tuijotin häneen. Mutta hetkisen vain, sillä nyt kuului pimeästä ääni, joka sanoi: — Elkää peljätkö, herra kreivi, kyllä minä puhun puolestanne.
Minä yhä vain tuijotin. — Jumaliste! huudahdin vavisten. — Kuka se oli joka puhui?
— Se olin minä, Buton, kuului vastaus. — Minulla on hevosenne, herra kreivi.
Ja se oli todellakin Buton, seppä, kapteeni Buton, turvallisuusvaliokunnan jäsen Cahors'ista.
* * * * *
Lienee tarpeetonta lisätä, että kun kymmenen minuuttia myöhemmin ratsastimme kylään, niin valiokunta heti hyväksyi Buton'in selitykset eikä sitten enää estänyt minua lähtemästä. Buton'in paperit ja valtakirja vaikuttivat ihmeesti heihin. Ja kahdentoista tunnin kuluttua me, jotka niin kummallisen sattuman kautta olimme yhtyneet jo olimme Suméne'ssa, Sauve'ssa vietimme yön, ja kohta oli vuoriston talvi lumineen ja sen hyinen halla takanamme ja pääsimme kulkemaan Rhônelaakson läntisiä, päiväpaisteisia rinteitä alas. Kaiken päivää oli mitä ihanin päiväpaiste ja matkamme kulki vehreiden ketojen, puutarhojen ja öljypuulehtojen läpi; valkeasta pölystä, valkoisista taloista ja kallioista huomasi selvästi, että olimme saapuneet päiväpaisteiseen etelään. Vähää ennen auringonlaskua oli Nîmes jo näkyvissämme ja niin olimme siis saapuneet matkamme päähän, jolla matkalla, ainakin minun suhteeni, oli ollut seikkailunsa.
Kahdeksastoista luku.
Nîmes'issä.
Nîmes'iin ratsastin kummallisten tunteiden vallassa. Villerauguessa jo olin kuullut kylliksi — ja siihen oli parooni de Géol vielä lisännyt tuhansia seikkoja — vakautuakseni siitä, että se oli täällä eikä pohjoisessa, täällä Gard'essa ja Bouches du Rhône'ssa, etelän öljypuulehtojen ja valkoisen pölyn keskellä, eikä maan pohjoisten vehnävainioiden ja niittyjen keskellä, kun kansan kohtalo tulisi ratkaistavaksi. Ettei Pariisissa — jossa ihmiset sekä tahtoivat ja eivät tahtoneet, jossa Mirabeau ja Lafayette peljäten roistokansaa yhtenä päivänä ryhtyivät toimenpiteisin kuningasta vastaan ja seuraavana päivänä peruuttivat sen pelosta että kuningas, jos hän uudelleen pääsisi valtaan, rankaisisi heitä — vaan täällä pantaisiin raja mullistuksille. Täällä, jossa provencelaisten rikas mielikuvitus yhä näki jotakin pyhää asioissa, joita ennen oli pyhänä pidetty, ja jossa puoluehenki kiinnitti ihmisiä uskoon.
Näihin asti vallankumouksen virralle ei oltu esteitä pantu. Se oli temmannut mukaansa kuninkaan ja aateliston heidän tahtomattaan ja melkeinpä vastustelemattakin, tietämätöntä oli vain, pitäisikö kolmas ja viimeinen hallitsevista valloista, nimittäin kirkko, paremmin puoliaan. Jos Froment oli oikeassa sanoessaan että uskoa tuli uskolla vastustaa ja että ulkokultaisuutta vastaan piti panna ulkokultaisuutta toisessa muodossa, niin oli selvää että Rhônelaakso, jossa kirkko vielä vallitsi ihmisten mieliä, olisi se paikka, missä intoilijalla olisi paras vaikutusala. Siinä tapauksessa oli Nîmes se kaupunki, missä tulisoihtu sytytettäisiin, josta tuli sitten leviäisi yli koko Ranskan maan. Tämänlaisia mietteitä heräsi minussa kun ensi kerran näin kaupungin ja sen takana olevan laajan tasangon, joita laskeva aurinko valaisi. Täällä kenties sytytettäisiin se laaja tuli, joka yhä leviäisi ja etenisi Vendée'en, Bretagne'een ja pitkin pohjoista rannikkoa, kunnes liekit ympäröivät Pariisia.