Kun palo kerran vauhtia saisi. Mutta siinä juuri pulma olikin. Ja minä katselin uudelleen uteliaasti tuota kaupunkia, josta niin paljon odotettiin — tuota laajaa kaupunkia, valkeine taloineen, tasaisine kattoineen; se sijaitsi rinteellä, joka Cevennien viimeisiltä kunnailta luisusti ulottui Rhône'n tasankoa kohti. Kaupungin pohjoispuolella ja sen ulkoreunassa oli kolme matalaa kunnasta, keskimäiseltä kohosi torni, ja itäisen varjo ulottui melkein kaukaiseen virtaan saakka; näiltä kunnailta vietti kaupunki itään ja etelään päin. Noilla kunnailla, teillä läheisyydessämme, vihannalla nurmikolla ja siellä täällä etukaupungeissa olevien suurten työpajojen ympärillä — kaikkialla kihisi ihmisiä, jotka tulivat ja menivät, joko yksin tahi ryhmissä, eräät astuskelivat lystikseen muurien ulkopuolella, toiset menivät kiirein askelin eteenpäin.
Kaikilla näillä ihmisillä oli jonkunlainen tunnusmerkki; monella oli trikolori, useammalla oli punainen nauha, punainen rusetti, punainen kokardi — se merkki saattoi seuralaisteni kasvot synkistymään. Toinen asia, joka kiinnitti huomiotamme, oli se, että monen monet kellot soivat, kutsuen ihmisiä iltahartauteen — minun korvissani kuului kellojen ääni suloiselta mutta seurajaisiini se näytti vaikuttavan hyvin vastenmielisesti. Ne ilmaisivat toisilleen suuttumustaan ja kannustivat hevosiaan, niin että tahtomattani tulin ratsastamaan hiukan jäljellä. Kun tulimme kaduille etenivät he yhä enemmän, tungoksen takia kun oli vaikea päästä eteenpäin ja kun minä tarkasti katselin joka puolelle ympärilleni. Ja vihdoin pitkä vaunujono ja komppania kansalliskaartia tuli välillemme, niin että jouduin heistä noin sadan askeleen päähän.
Mutta minä en ollut siitä millänikään; ne kun huvittivat minua kaikki nuo vieraat kasvot, väen tungos, sotamiehet, talonpojat, työmiehet, naiset, ja vieläpä tuo eteläinen murrekin. Vielä vähemmin se minua harmitti kun eräs seikka tapahtui, jota tietämättäni olin toivonut kaiken aikaa matkan loppupuolella. Muutamassa kalteri-ikkunassa erään talon ensimmäisessä kerroksessa, johon sattumalta katsahdin, huomasin näet valkosen käden, joka heilutteli nenäliinaa. Se näkyi vain silmänräpäyksen ajan, niin että juuri ennätin huomata sen ja ajatella Denisea! Mutta samalla kun vetäsin ohjakset tiukemmalle oli liina jo kadonnut ja ikkuna oli tyhjä ja ihmiset liikkuivat ympärilläni kuin ennenkin.
Pidätin hevostani ja katselin sykkivin sydämin ympärilleni. En voinut läheisyydessäni huomata ketään, jolle tuo merkkiä olisi aiottu ja kumminkin — kumminkin tuntui se oudolta. Tuskin voin uskoa senlaista onnea, että niin pian olisin löytänyt Denis'en. Mutta kun taas silmäilin ikkunaan näin uudestaan nenäliinan, ja tällä kertaa oli merkki niin varmasti minulle aiottu, että unhotin kaiken varovaisuuden, kannustin hevostani ihmistungoksen läpi, pysähdyin ovelle, astuin alas hevosen seljästä ja viskasin suitset muutamalle pojalle, joka oli läheisyydessä. En viitsinyt kysyä kuka talossa asui, ja vielä kerran tarkkaavasti katsottuani rakennuksen valkoista päätyä ja kalteri-ikkunoiden riviä balkongin alla, rohkasin itseäni ja kolkutin ovea.
Ovi avattiin heti, ja palvelija tuli esille. En ollut edeltäpäin ajatellut mitä sanoisin ja sentähden seisoin hetkisen äänetönnä tirkistäen häneen. Mutta sitten juolahti mieleeni kysyä vain umpimähkään ottiko rouva vastaan.
Palvelija myönsi kohteliaasti ja avasi oven laskeakseen minut sisään.
Kummastellen seurasin palvelijaa ensin suureen etehiseen, jonka lattia oli valkosesta ja mustasta marmorista, ja sitten portaita ylös. Kaikki mikä silmään sattui, palvelijan tummavaatteisesta livre-puvusta kalliisti koristettuun kattoon saakka, oli hienon ja komean näköistä. Portaiden nurkkauksissa oli patsaiden päällä marmorikuvia, etehisessä oli suunnattoman suurissa ruukuissa sitruunapuita ja seinillä oli vanhoja gobeliinikankaita. Mutta kaiken tämän huomasin vain sivumennen ja nyt olin saapunut portaiden päähän, jossa palvelija avasi oven.
Astuin säteilevin silmin huoneesen. Kävelin kuin unessa, ihmeellisessä unessa, joka hetkeksi lumosi minut — odotin vain että Denise, ei rouva de St. Alais, vaan Denise, lemmittyni, jonka kanssa en koskaan ollut saanut kahden kesken olla, olisi huoneessa ja tulisi minulle vastaan. Mutta siihen sijaan nousikin vento vieras nainen ylös ikkunan äärestä ja astui empien vastaani. Se oli solakka, pitkä, hyvin kaunis ja vakavan näköinen nainen, hänen tummat silmänsä katsoivat tutkivasti minuun, ja hienoja öljymarjan karvaisia poskia peitti vieno puna.
Kun huomasin että hän oli minulle outo aloin pyydellä anteeksi. Mutta hän tervehti kohteliaasti ja katkaisi pyytelemiseni hymyillen: — Ei teidän tarvitse anteeksi anoa. Teitä on odotettu ja ruokakin on jo valmista. Jos tahdotte tehdä hyvin ja seurata Gervaise'ta, niin hän vie teidät huoneesen, jossa voitte matkan pölystä puhdistautua.
— Mutta, sanoin empien, minä pelkään tunkeutuvani —