Istuuduin sille sijalle, jonka hän osoitti minulle, ja silloin ihmeekseni huomasin että pöytä oli vain kahdelle katettu. Hän huomasi kummastuneen katseeni ja punastui hiukan; huuletkin vavahtivat ikäänkuin hymy olisi pyrkinyt esille. Mutta hän ei virkkanut mitään, ja jos mieleeni olisi juolahtanut joku huono ajatus hänestä, niin hänen käytöksensä rauhallinen kohteliaisuus, talossa vallitseva komeus ja loisto sekä meitä palvelevan hovimestarin kunnioittava käytös heti kumosi sen.
— Oletteko ratsastanut pitkän matkan tänään? kysyi hän hermostuneen levottomasti murentaen sormillaan leipäpalasta, ja katsahtaen melkein rukoilevasti minuun.
— Sauve'sta saakka.
— Ah! Ja aikomuksenne on matkustaa —?
— En aio matkustaa tätä etemmä.
— Se ilahduttaa minua, sanoi hän miellyttävällä hymyllä. — Te olette muukalainen Nîmes'issä?
— Minä olin muukalainen, mutta nyt en enää tunne itseäni siksi.
— Kiitos, virkahti hän katsoen avomielisesti minuun. — Ja että yhä paremmin kotiutuisitte, niin sanon kohta nimeni. Teidän nimeänne en tiedäkään, vielä.
— Ettekö tiedä sitä? kysäsin kummeksien.
— En, vastasi hän nauraen, ja nauraessaan näytti hän nuoremmalta kuin miksi häntä aluksi luulinkaan. Olisi voinut luulla häntä nuoreksi tyttöseksi vain. — Voitte sanoa sen minulle jos tahdotte.