Silmäilin ympärilleni hiljaisessa huoneessa ja menin jo puoli tiehen ovea kohti. Mutta käännyin taas takaisin. En voinut siihen vastaukseen tyytyä ja huudahdin kiivaasti:
— Minä en voi lähteä tällä tavoin! Mitä teille on ilmoitettu, joka näin suunne sulkee? Mitä ne aikovat tehdä hänen kanssaan? Te pelkäätte ilmoittaa sitä minulle! Puhukaa! Minä tiedän, että te ette ole kutsunut minua tänne sanoaksenne vaan, että ette mitään tiedä.
— Herra kreivi, sanoi hän katsahtaen moittivasti minuun. — Minä tarkoitan hyvää teille, — ja tämänkö nyt saan kiitokseksi?
Tuo oli jo liikaa. Sanan sanomatta käännyin ja menin tieheni.
Ulos tultuani, olin ikäänkuin lapsi pimeydessä; ainoa valoon ja vapauteen viepä tie oli minulta nyt suljettu. Tunsin haikeaa, hervaisevaa pettymystä, ja se voi milloin tahansa muuttua katkeraksi tuskaksi. Rouva Catinot oli muuttunut aivan samalla tavalla kuin Louis St. Alais. Mikähän siihen voi syynä olla? Mitähän hän oli saanut tietää? Mikähän salahanke tahi vaara se voikaan olla, joka heidät kaikki vieroitti minusta kuin konsanaan ruttotautisesta?
Ensi aluksi nuo ajatukset saattoivat minut epäilykseen. Mutta lämmin päiväpaiste, joka ennusti kesän tuloa, elvytti minussa vähitellen valoisampia ajatuksia. Kenties ei Nîmes'issä olisikaan niin erittäin vaikeaa saada selkoa jonkun henkilön asunnosta. Olinhan Louis'kin löytänyt niin pian. Elimmehän kahdeksannellatoista eikä kuudennellatoista vuosisadalla. Eihän entisaikain tavalla enää naisia sorrettu, eikä miehille tehty väkivaltaa niinkuin muinoin.
Näitä ajatellessani kuulin kolinaa takanani kadulta, kuului kuin satojen askelten kopinaa ja epäselvää äänten sorinaa. Käännyttyäni näin taajan ihmisjoukon tulevan minua kohti. Juhlasaaton edellä kuljetettiin sinisiä lippuja, joissa oli viiden haavan kuvat. Muutamat saatossa olijat lauloivat, toiset huusivat, mutta kaikilla oli aseita ja nuijia. Ne kulkivat ravakasti eteenpäin ja ne täyttivät kadun laidasta toiseen; välttääkseni joukkoa pistäysin muutaman kaaren alle, joka onneksi sattui olemaan läheisyydessä.
Saatto kulki ohitseni kauheasti meluten. En voinut nähdä paljon muuta kuin huitovia käsiä ja aseita sekä mustan tymperiä kasvoja; satuin kumminkin rivissä olevan aukon läpi näkemään kolme miestä, jotka kulkivat erikseen joukon keskellä, mutta jotka kumminkin näyttivät olevan sen johtajia ja toimeenpanijoita. Keskimäinen näistä kolmesta oli Froment. Toisella oli päällä kauhtana ja kolmannella oli päässä hattu, jonka lieri oli sotamiehen tapaan käännetty. Sen verran minä näin; mutta sen perästä vain rivi riviltä huutavia, kiljuvia miehiä. Niitä seurasi satanen kaupungin kerjäläisiä ja muita kurjia olentoja.
Kun heidän ohitse mentyä käännyin, huomasin erään miehen seisovan aivan vierelläni, ja kummallisen sattuman ohjauksesta se oli sama mies, joka edellisenä iltana neuvoi minulle tietä Hôtel de Louvre'en. Kysyin häneltä, oliko se hra Froment, jonka olin nähnyt saatossa.
— Oli, vastasi hän ivallisesti — ja hänen veljensä myöskin.