— Vai oli se hänen veljensä. Ja mitä ne aikovat toimittaa?
— Tänään rähistä jonkun protestanttisen kirkon edustalla ja huomenna särkeä ikkunoita, vastasi hän alakuloisesti. — Ja sitten niin pian kun ovat kylliksi rohkeat alkavat he ampua protestantteja ja kutsuvat tänne linnaväen Montpellier'istä. Sen perästä tulevat maanpakolaiset Turin'ista tänne ja silloin on kapina valmis. Elleivät Cevennien vuoristolaiset astu väliin, niin saattepa nähdä kummia tapahtuvan.
— Mutta salliiko pormestari ja kansalliskaarti senlaista?
— Edellinen kuuluu punaisiin, ja kaksi kolmatta osaa jälkimäisistäkin.
Saattehan nähdä.
Ja nyökäyttäen päätään meni mies tiehensä, mutta minä katsoin vielä hetkisen saaton jälkeen. Äkkiä juolahti mieleeni, että missä Froment oli, siellä täytyi St. Alais'n olla, ja sitten kummailin etten ennen ollut tuota ajatellut. Kiiruhdin saaton jälkeen, joka juuri kääntyi muutamasta nurkasta, mutta vaikka se olikin näkyvistä kadonnut, voi helposti arvata sen matkan suuntaa, sillä kaikkialla missä se oli kulkenut, oli suljettuja ikkunaluukkuja ja peljästyneitä kasvoja. Kuulin miten saatto kerran seisattui kauheasti ulvoen ja huutaen, mutta ennenkuin ehdin sinne oli se taas lähtenyt liikkeelle, ja kun vihdoin sen saavutin — muutamassa kohti, jossa katu leveni aukeaksi paikaksi, ennenkuin se loppui vanhaan ahtaasen porttiholviin — oli joukon keskus jo hajonnut, ja rivitkin harvenemistaan harvenivat.
Siis en päässytkään tarkoitukseni perille, Froment kun pääsi pois näkyvistäni. Mutta en saanut siinä kauankaan harmitella, sillä seisoessani siinä katsellen ihmisiä, jotka lähtivät takaisin kaupungille sattui silmääni laiha, huonoon kaapuun puettu ja kallella päin kulkeva olento; hän aikoi nähtävästi kulkea kadun poikki, mutta pysähtyi silmänräpäykseksi päästäkseen kansanjoukon läpi. Tunsin hänet ensi silmänräpäyksellä, ja ilohuudolla tunkeusin joukon läpi hänen luokseen.
Se oli isä Benoit. Aluksi ei kumpikaan meistä saanut sanaa suustaan. Mutta katseltuamme toisiamme hetken aikaa ja lausuttuamme ilomme tästä kohtauksesta, huomasin hänenkin kasvoissaan saman levottoman ja murheellisen ilmeen kuin Louis de St. Alais'nkin.
— Oi, Jumalani! mutisi hän ja väänsi salaisesti käsiään.
Mutta kun olin väsynyt kaikkeen tuohon salaperäisyyteen, niin sanoin kiivaasti: — Teidän täytyy kaikessa tapauksessa sanoa minulle mitä se on, isä!
Muutamat ohikulkevat kuulivat sanani ja katsoivat meihin uteliaasti. Välttääkseen uteliaita silmäyksiä, veti isä Benoit minut porttikäytävään, mutta eräs mies seisoi yhä vielä tuijottamassa meihin.