— Froment'illeko? sanoin hitaasti. — Se ei ole totta! Mutta jo tuota lausuessani tiesin valhettelevani, ja käännyin ikkunaan päin ettei isä Benoit näkisi kasvojani. Froment! Nimikin jo selitti asian kun kerran siitä vihiä sain. Hän oli ollut sekä matkatoverina että liittolaisena, samalla suojeltu ja suojeleva; näin selvästi edessäni hänen kasvonsa senlaisina kuin olin nähnyt ne vaunujen ikkunassa Villeraugues'sa, ja ihmettelin etten jo ennen ollut salaisuutta arvannut. Olihan hän kunnianhimoinen porvari, ja kun hän niin useasti oli neidin seurassa, niin olihan se aivan luonnollista että hän ennen tahi myöhemmin nostaisi silmänsä häneen. Ja toisaalta sekin oli aivan luonnollista että rouva de St, Alais, niin katkeroittuneena ja köyhtyneenä kun hän nyt oli ja sitäpaitsi puoluetaistelun pyörteesen joutuneena, suostuisi antamaan tyttärensä hänelle rohkeuden ja uskollisuuden palkinnoksi. Froment oli rikas ja menestys aateloisi hänet, sitäpaitsi älysin että hän, joka oli väkevä muiden ollessa heikkoja, uskalias kun muut horjuivat, päämäärästään tietoinen ja väsymätön pyrinnöissään kun muilla ei ollut päämäärää eikä pyrinnöitä, suuresti vaikuttaisi naiseen. Se pani minun tuskasta ja kiukusta hampaitani kiristämään.
Tuota kaikkea ajatellessani katselin ulos likaiseen, ahtaasen pihamaahan, jonka toisessa päässä oli leveä, luostarimainen portti, jossa oli koristuksena puuhun leikattu neitsy Maarian kuva. Vaikka ajattelin aivan toisia asioita, niin huomasin kumminkin kaksi miestä, jotka tulivat pihaan ja menivät sisään tuosta portista. He eivät soittaneet eivätkä kolkuttaneet, mutta toinen heistä pyyhkäsi kepillään kahdesti kivitystä, ja portti aukeni kuin itsestään ja molemmat miehet menivät siitä sisään.
Tuon huomasin aivan tiedottomasti, mutta kenties se kuitenkin oli tuo suljettu ovi, joka herätti minut mietteistäni.
— Froment! Froment! huudahdin ääneen. Sitten käännyin isä Benoit'ilta kysymään:
— Missä hän on?
Mutta isä Benoit vain ravisti päätään.
— Teidän täytyy se tietää! huusin — minä kun näin sen hänen kasvoistaan. — Teidän täytyy se tietää!
— Niin, kyllä minä sen tiedänkin, sanoi hän tuikeasti katsoen minuun. — Mutta minä en voi sanoa sitä teille. Minä en voisi sitä, en henkeni edestä, herra kreivi. Se kun on salaripissä uskottu minulle.
Tuijotin jäykästi häneen, ja tuo vastaus lannisti rohkeuteni pahemmin kuin mikä muu hyvänsä. Minä näet tiesin että tuohon rautaiseen oveen, johon ei avainta ollut, saisin lyödä nyrkkini verisiksi ja purkaa vihaani aikojen loppuun saakka, mitään voittamatta.
— Mutta miksi — miksi sitten sanoitte minulle niin paljon? Olisitte ollut mitään virkkamatta.