— Mutta nuo sotamiehet ja vahdit ovat vain puhdasta ilveilyä, sanoi parooni Géol katkerasti. — Guiennen rykmentin, joka on mielialaltaan isänmaallinen, ja joka auttaisi protestantteja, upseerit pidättävät kasarmeissa, sekä pormestari että kaupunginhallitus kuuluvat punaisiin, niin etteivät ne suinkaan nosta lippua eivätkä kutsu ulos sotaväkeä. Katolilaiset viinimyymälät ovat täynnä aseellisia miehiä; sanalla sanoen, hyvä ystävä, jos Froment kolme päivää jaksaa hallita kaupunkia, niin herra d'Artois, Montpellier'in maaherra, ehtii tänne linnaväkensä kanssa ja —
— Ja mitä?
— Ja metelistä syntyy kapina. Mutta suuhun pannessa moni pala putoaa, herra kreivi, ja Cevennienvuoristossa on muutakin kuin lampaita!
Tuskin sai hän tuon sanotuksi ennenkuin muuan mies ryntäsi huoneesen tehden kädellään oudon liikkeen. — Suokaa anteeksi, sanoi parooni kiireesti ja kiiruhti miehen perässä ulos huoneesta. Buton lähti myöskin, ja minä jäin yksin.
Luullen heidän tulevan takaisin, odotin heitä kärsimättömästi, mutta hetki toisensa perästä kului eikä heitä näkynyt. Vihdoin kyllästyin odottamiseen ja menin ihmetellen ulos ravintolan pihalle ja sieltä kadulle. Heitä vaan ei näkynyt missään. Mutta ravintolan portilla seisoi ryhmässä palvelijoita hiljaa kuunnellen. Kun menin heidän luokseen, katsahti heistä muuan varovasti ympärilleen ja laski sormen huulilleen kehoittaakseen minua äänettömyyteen.
Ennenkuin ehdin kysyä mitä se merkitsi, kuului etäältä kumea kanuunanlaukaus, ja sen perästä toinen ja kolmaskin. Sitten kuului kumea jyske, aivan kun jykeillä vaunuilla kivikatuja ajettaissa, sitten taas useita laukauksia, ne pamahtivat kovasti, lyhyeen ja varmasti. Meidän siinä kuulostellessa, laskevan auringon punertavan heijastuksen kadotessa huoneitten katoilta ja kadun jäädessä kolkoksi ja ikävännäköiseksi, alkoi kello kovasti soida, ja eräs mies kääntyi kadun kolkasta ja suuntasi askeleensa meitä kohti.
Mutta Hotel de l'Écun ravintoloitsija ei odottanut miestä. — Sisään kaikki! kiljasi hän joukolle. — Sulkekaa iso portti. Sinä, Pierre, suljet ikkunaluukut. Tekin, herra, sanoi hän minulle, — tekisitte viisaimmin jos tulisitte sisään. Kaupungissa on levotonta, eikä muukalaisten ole hyvä kuljeskella kaduilla.
Mutta ennenkuin hän sai viimeisen sanan suustaan olin minä jo kadun puolitiessä. Pakeneva mies tuli minulle vastaan, ja hän huusi minulle että roistoväki oli tulossa. Sitten tuli vastaani täyttä karkua hevonen ilman ratsastajaa, se säikähtyi minua ja oli vähällä livetä kumoon iljanteisella kadulla. Näihin kiinnitin huomiotani yhtä vähän kuin ravintoloitsijaankaan, juoksin vaan eteenpäin, kunnes parin sadan kyynärän päässä näin savu- ja pölypilven, jonka läpi häämöitti lauma sotamiehiä, jotka selin minuun, hitaasti väistyivät taajan ihmisjoukon edessä, joka tunki heidän päälleen. Mutta samalla kun minä heidät huomasin, niin ne näyttivät hajoovan ja katoovan ja kiljuen riemusta ryntäsi roistoväki eteenpäin.
Olin siksi tunnossani että huomasin tätä tietä olevan mahdoton päästä eteenpäin ja käännyin siitä syystä ahtaasen, pimeään solaan, jonka katonräystäät melkein kokonaan peittivät, niin että vaaleasta iltataivaasta vaan kapea raita näkyi. Siitä pääsin leveämmälle kadulle, jossa seisoi joukottain peljästyneen näköisiä naisia kuuntelemassa. Kiiruhdin heidän ohitsensa ja kun arvelin päässeeni siksi kauas etten enää kohtaisi rahvaanjoukkoa, käännyin menemään muutamaa solaa myöten, jonka arvelin vievän isä Benoit'n asunnolle päin. Onneksi joukko pysyttelihe vain suuremmilla kaduilla, solat olivat jotensakin tyhjät, ja niin pääsin vastuksitta pienelle aukealle kentälle Porte d'Auguste'n luona.
Luultavasti juuri täällä tahi ainakin tässä läheisyydessä oli alettu sotamiehiä ahdistaa, sillä kadun syrjässä makasi katkennut musketti, ja talojen yläkerroissa näkyi ihmisiä, jotka tarkoin huomasivat kaikkia liikkeitäni kulkiessani kentän poikki. Mutta kaduilla ei näkynyt ketään ja häiritsemättä pääsin isä Benoit'n ovelle ja astuin sisään.