Älysin hänen tarkoituksensa, ja että hän vihastuksissaan ennemmin uhraisi minut kuin sekoittaisi asiaan sisarensa nimeä. Näin myös että hän tunsi julmaa vahingoniloa siitä, että luuli saattaneensa minut pahaan pälkähäsen. Otsalleni kohosi kylmä hiki ja katseeni harhaili hurjasti pitkin huoneen seiniä koetellessani pulmasta suoriutua. Meteli kadulla soi vielä korvissani, ja minä tiesin että miehillä, jotka tämmöisessä taistelussa panivat kaikki alttiiksi, ei olisi sääliväisyyttä eivätkä he tuntisi omantunnon soimauksia. Näin senkin että etenkin markiisi kärsimistään tappioista ja nöyryytyksistä oli raivostunut ja että minä olin hänen tuumainsa tiellä. Vaara oli olemassa, se ei ollut pelkkää uhkaa vain ja siihen antautuminen tuntui mielettömältä.
Ja yhtäkaikki — yhtäkaikki minä epäröin. Annoinpa miesten viedä itseni jo puolitiehen ovelle, mutta silloin — ja ties sen mitä muuten olisin tehnytkään, tahi olisinko edes voinut mitään päättääkään — ratkesi asia aivan odottamattomalla tavalla. Siitä saakka kun veljensä tuli huoneesen, oli Denise puoleksi pyörtyneenä nojautunut seinään, mutta nyt hän kirkaisten riensi veljensä luo ja puuttui häntä käsivarteen.
— Ei, ei! huusi hän tukehtuneella äänellä. — Ei, te ette voi, te ette saa tehdä sitä! Säälikää toki! Minä —
— Neiti, keskeytti häntä veljensä, vihan välke silmissään. — Te olette säikähtynyt ettekä tiedä mitä sanotte. Tämä kohtaus on teitä liiaksi rasittanut. Ja kääntyen kamarineitiin sanoi hän tuikeasti: — Pitäkää huolta emännästänne. Mies on vakooja, joka ei ansaitse hänen sääliään.
Mutta Denise ei hellittänyt. — Hän ei ole vakooja! huusi hän sydäntä särkevällä äänellä. — Hän ei ole vakooja ja te tiedätte sen.
— Hiljaa, hiljaa, varoitti häntä veljensä, silmittömänä vihasta.
Mutta hän ei ottanut lukuun Denise'ssa tapahtunutta muutosta, jonka suhteen hänen oma muuttumisensa oli aivan vähäpätöinen.
— Minä en tahdo! huusi Denise. — Minä en tahdo! Ja ihmeekseni hän laski irti veljensä käsivarren, pudisti kasvoiltaan vaalean tukkansa, joka oli päässyt hajalleen hänen siinä pikaisesti liikkuessa ja asettui uhoittelevan näköisenä veljensä eteen. — Minä en tahdo! Hän ei ole vakooja, ja te tiedätte sen. Hän on kihlattuni, ja hän tuli minua tapaamaan. Tajuatteko nyt? Hän on kihlattuni ja tuli minua tapaamaan!
Syvä hiljaisuus seurasi noita sanoja, kaikkein silmät kiintyivät nuoreen tyttöseen.
— Oletteko mieletön? sähisi vihdoin markiisi.