— En olekaan mieletön, vastasi Denise silmät hehkuvina kalpeissa kasvoissa.
- Mutta ettekö häpeä, ettekö pelkää? jatkoi markiisi vihasta vapisevalla äänellä.
— En, sillä minä rakastan häntä, minä rakastan häntä!
On mahdoton kuvata mitä nuo sanat kuultuani tunsin kun itse olin siinä aivan voimatonna. Ensiksikin olin niin vihastunut, etten ollut selvillä tunteistani, ja toisekseen Denise tuskin sai viimeiset sanat lausutuksi ennenkuin markiisi jo laski kätensä hänen vyötäisilleen ja huolimatta vastarinnastaan vei hänet toiseen päähän huonetta.
Tuo teko antoi aihetta kohtaukseen, jota on mahdoton kertoa. Minä riensin Deniseä puolustamaan, mutta tuokiossa olivat miehetkin kimpussani ja veivät minut väkisin ovea kohti. Hirmustuneena käski de S:t Alais viemään minut pois, minä kirosin häntä, nimitin häntä katalaksi raukaksi ja koetin epäilyksen vimmassa kiskoutua irti. Hetkisen pidinkin puoltani vaikka heitä oli kolme yhtä vastaan; kamarineidin kirkuna vielä enensi melua. Lopulta kuitenkin ylivoima voitti, miehet veivät minut ulos ja sulkivat oven.
Olin aivan mieletönnä, hengästyksissä ja hurjistuneena. Mutta tuossa tuokiossa kun pääsimme ulos ja ovi lukittiin, rauhoituimme kaikki. Miehet hellittivät ja silmäilivät minua aivan rauhallisina, minäkin tuijotin heihin.
— Kas niin, herraseni, elkää nyt enää vaivatko meitä, sanoi muuan heistä kohteliaasti. — Olkaa rauhassa, niin pitelemme teitä hellävaroin, muutoin —
— Hän on katala koira! huusin nyyhkyttäen.
— Hiljaa, hiljaa!
Miehiä oli viisi, sillä kaksi oli jäänyt oven taakse. Käytävä oli pimeä, mutta eräällä miehellä oli lyhty, odotimme siinä äänettöminä hetkenaikaa. Sitten ovi avattiin raolleen ja se, joka näytti olevan johtaja meni sinne saamaan käskyjä; ne saatuaan palasi hän luoksemme.