— Eteenpäin! sanoi hän. — N:o 6:teen. Mene sinä Petitot avainta hakemaan.
Käskyn saanut kiiruhti tiehensä ja me muut menimme hitaammin perästä. Vartiat astuivat minusta molemmin puolin, ja jykeet askeleet kaikuivat kiviholveissa. Lyhdyn kellertävässä valossa näin oikealla valkoisen seinän, jossa oli pitkä rivi mataloita ovia, joiden luulin vievän koppeihin. Se ajatus rohkaisi minua; saisinhan näet siinä tapauksessa olla Denisen läheisyydessä. Mutta oven auettua näin vain kapeat portaat, joita myöten yksitellen astuimme alas, sitten tulimme samanlaiseen kapeaan käytävään kuin äskeinenkin. Päästyämme sen puolitiehen pysähdyimme muutaman avonaisen ikkunan ääreen, josta yöllinen tuuli niin vinhasti puhalti, että vartijan täytyi peittää lyhty nuttunsa liepeellä, ettei se sammuisi. Vaan ikkunasta ei yksin yöllinen tuuli tunkenut mutta myöskin hälinä levottomasta kaupungista, käheää kirkunaa ja riemuhuutoja, kellojen yksitoikkoinen, kimakka ääni, kuuluipa silloin tällöin pistoolin laukauskin — kaikki nuo äänet selvästi kertoivat mitä katuja ja taloja kietovassa pimeydessä tuolla alhaalla puuhattiin. Muutamassa paikassa näkyi punainen tulipatsas, se kohosi katoilta ja siitä sateli säkeneitä tuiskuamalla — se kai syntyi kaupungin keskellä palavasta suuresta tulesta, joka ikäänkuin taivaalle ilmoitteli niitä pimeyden töitä ja niitä kauhuja, joita sen alla harjoitettiin.
Miehet tunkeilivat ikkunaan nähdäkseen ulos ja kuulostivat jännityksellä pienintäkin ääntä; eikä se ihme ollutkaan, että he niin tekivät. Eikä sekään ollut ihme että se mies, jonka kaikesta tästä oli vastattava, ja joka oli kaikki alttiiksi pannut, että hän nyt tuolla ylhäällä katolla levottomana asteli edes takaisin. Sillä taistelu tuolla alhaalla edusti maailman suurta taistelua, sitä taistelua, joka ei konsaan lakkaa, taistelua uuden ja vanhan välillä; ja se taistelu taisteltiin niin, kun ei monien vuosisatojen kuluessa oltu Nîmes'issä taisteltu, rajusti, hillittömästä ja kaduilla, joiden ojissa veri virtana juoksi. Eikä kukaan voinut sanoa miten se päättyisi, mutta sen verran voi kumminkin arvata, että melkein puolet koko Ranskanmaasta saisi kohtalonsa täällä ratkaistuksi. Me ikkunassa seisojat katselimme luonnollisilla silmillämme ulos pimeyteen, mutta Turin'issa, rajan toisella puolen ja lähempänäkin Sommières'issa ja Montpellier'issa odotti tuhansittain jalosukuisia ranskalaisia myöskin taistelun päättymistä; kaikki heidän ajatuksensa ja tunteensa olivat Nîmes'issä, ja heidän sydämensä sykki aivan yhtä levottomasti kuin meidänkin.
Miesten puheesta ymmärsin että Froment oli anastanut les Arenes'in, jonka hän linnoitti; että näkemämme liekit nousivat protestanttisesta kirkosta; että patriootit, jotka arvaamattomalla hyökkäyksellä voitettiin, olivat tähän asti aivan vähän vastarintaa tehneet, ja että jos punaiset neljäkolmatta tuntia voisivat anastuksiaan puolustaa, niin Montpellier'istä tuleva sotaväki tekisi heidän voittonsa varmaksi, ja se samalla myöskin osoittaisi, että korkeammat puolueet hyväksyivät liikkeen.
— Mutta se riippui hiuskarvasta, sanoi muuan miehistä. — Ellemme tänä iltana olisi panneet veistä heidän kurkulleen, niin he huomenna olisivat sen tehneet.
— Ja nytkin vielä ei puoletkaan komppaniioista ole marssinut ulos, sanoi lyhdyn kantaja.
— Niin, mutta kyläläiset tulevat aamusella tänne, huusi eräs kolmas kiihkeästi. — Silloin soivat kaikki kellot täältä Rhône'en saakka.
— Mutta jos Cevennien asukkaat ehtivät ennen heitä? Kuinka silloin käy?
Tähän kysymykseen ei vastattu ja kaikki tirkistelivät ulos ikkunasta, kunnes lähestyviä askeleita kuului, jolloin miehet peräytyivät. — Nyt tuo Petitot avaimen, sanoi johtaja. — Eteenpäin, herra!
Mutta tulija ei ollutkaan Petitot, vaan erinomaisen kookas mies, jolla oli väljä kauhtana yllään ja hattu silmille painettuna. Hän astui kiireesti käytävässä ja pari, kolme henkeä seurasi häntä. Tultuaan lähelle, huusi hän meille: