— Niin olenkin, vastasin uhallisesti ja katsoin häntä rauhallisesti silmiin, ja minä näin että hän ymmärsi minut.
— Ja markiisi tapasi teidät tuolla ylhäällä?
— Niin.
— Ohoo! Hetken aikaa näytti hän miettivän, sitten kääntyi hän vartijain puoleen. — Menkää, Buzeaud, ja ottakaa toverinne mukaan. Minä vastaan tästä herrasta — joka kernaasti saa riisua valepukunsa. Ja te — sanoi kääntyen seuralaisiinsa, — voitte odottaa minua tuolla ylhäällä. Sanokaa herra Floudrin'ille — ja se on viimeinen sanani — ettei pormestari missään tapauksessa saa nostaa lippua merkiksi sotamiehille. Hän saa mielensä mukaan tervehtiä minulta — että minä hirtän hänet tornin ylimpään ikkunaan eli mitä muuta tahansa — mutta että sitä ehdottomasti ei saa tehdä. Ymmärrättekö?
— Kyllä, herra.
— Menkää siis! Minä tulen kohta jäljestä.
He menivät ja jättivät lyhdyn lattialle; nyt Froment ja minä olimme kahden. Odottelin mitä tuleman piti, mutta hän ei edes katsonutkaan minuun, meni vain ikkunan luo ja kurkoitti siitä ulos pimeään yöhön. Hetken aikaa hän seisoi siinä äänetönnä enkä voinut ratkaista olivatko äsken antamansa käskyt johtaneet hänen ajatuksensa pois minusta vai eikö hän vielä ollut päättänyt miten hän menettelisi kanssani. Mutta kuulin hänen useat kerrat syvään huokaavan, ja vihdoin hän äkkiä sanoi:
— Ainoastaan kolme komppaniaa on marssinut ulos.
En ymmärrä mikä mieleeni juohtui, kun samaan tapaan vastasin:
— Monestako?