— Ei tarvita sanoja, virkkoi hän jalomielisesti.
— Mutta oletteko varma siitä — että tiedätte kaikki?
— Olen vakuutettu siitä, että hän rakastaa teitä ja siitä, ettei hän minua rakasta, vastasi hän, ja huulensa vääntyivät ylenkatseelliseen hymyyn ja äänessä oli ivallinen sointu. — Ja sitä paitsi olen varma vain yhdestä ainoasta asiasta.
— Ja mikä se on?
— Että jok'ainoalla kadulla Nîmes'issä neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa tulee verta vuotamaan, ja että porvari Froment'ista tulee joko parooni Froment tahi — ei mitään. Edellisessä tapauksessa saamme vielä keskustella ja jälkimäisessähän — hän kohautti hartioitaan — se ei mitään merkitse.
Sen sanottuaan kääntyi hän menemään portaita ylös ja minä seurasin häntä. Menimme ylemmän käytävän läpi, sitten samoja portaita ylös, joissa karkasin oppaaltani, eteenpäin ylös katolle ja siitä lyhyitä puuportaita myöten torniin. Kun sieltä korkeudesta katsoimme alas, häämöitti syvällä jalkaimme alla Nîmes'in kaupunki; siellä täällä näkyi pieniä tuikkavia tulia ja perällä palava kirkko, joka loi haaveellisen valon ympäröiviin taloihin. Kolmessa eri paikassa huomasin pikisoihtuja, jotka valaisivat taivasta; yksi oli les Arénes'in muurin harjalla, toinen etäisen kirkon katolla ja kolmas kaupungin ulkopuolella olevalla tornilla. Muutoin suurin osa kaupungista oli rauhallisena, meteli oli laannut, kellot herenneet soimasta ja tuuli, joka raittiina puhalteli mereltä päin, vilvoitti kasvojamme.
Tornin päällä oli muutamia tummiin kauhtanoihin kääriytyneitä miehiä; toiset heistä katselivat äänettöminä kaupungille, toiset taas astelivat kiihkeästi puhellen edes takaisin, mutta pimeä kun oli, en voinut yhtään heistä tuntea. Muutamia ilmoituksia saatuaan meni Froment sille puolen tornia, joka oli maalle päin, ja asteli siellä yksin pää alaspainuneena. Ellen kokonaan erehdy, käyttäytyi hän niin enemmän arvokkaisuutensa takia kuin yksinäisyyden tarpeesta. Toiset kunnioittaen hänen tahtoaan jättivät hänet rauhaan; minä seurasin heidän esimerkkiään ja istuuduin muutamaan koloon rintavarustuksessa, josta voin nähdä tulen, joka nyt jo rupesi sammumaan.
En tiedä mitä muut ajattelivat. Muutamista kuulemistani sanoista kumminkin tajusin, että Louis de St. Alais oli päällikkönä les Arénes'sä ja että markiisi de St. Alais vain odotti voiton vakautumista lähteäkseen Sommières'iin, jonka linnanpäällikkö oli luvannut lähettää ratsuväkirykmentin Froment'ille avuksi ellei hän muutoin voisi suoriutua. Tämä tuuma tuntui minusta oudolta, mutta siirtolaiset pelkäsivät saattaa kuninkaalle ikävyyksiä ja Favras'inkin kohtalo heitä kammotti — tämä kun puoluelaistensa hylkäämänä muutamia kuukausia sitä ennen oli menettänyt henkensä samanlaisessa vehkeessä ja olivat siitä syystä hyvin arkoja ja varovaisia. Ja jos niitä, jotka sinä iltana kerallani olivat tornilla, harmitti, niin ne eivät ainakaan sitä ilmaisseet.
Useimmat olivat äänettöminä tahi vaihtoivat muutamia kiivaita sanoja kun kaupungilta kuului huutoja tahi meteliä. Mitä minuun tulee, niin en ajatellut melskeitä alhaalla kaupungissa — jossa molemmat puolueet vartioivat toisiaan odottaen huomispäivää — ei huomispäivää eikä edes Deniseä vaan yksistään Froment'ia. Jos mies tarkoitti vaikuttaa minuun, niin hän oli onnistunut. Tunsin hänen vaikutusvoimaansa siinä pimeässä istuessani, ja tunsin ratkaisevan hetken lähestyvän kenties juuri siitä syystä, että hänkin sen tunsi. Minut valtasi sama kiihkeä jännitys, mikä pelaajankin, joka pelipöydän ääressä yhdelle heitolle uskaltaa kaikki. Seisoinhan siinä hänen kanssaan huimaavassa korkeudessa katsellen pimeään tulevaisuuteen, ja minä vapisin hänen puolestaan ja hänen kanssaan. Silmäni kääntyivät ehdottomasti pois toisista häneen, joka tuolla äänetönnä ja yksinäisenä asteli, minun täytyi vasten tahtoanikin kunnioittaa miestä, joka pysyi rauhallisena kadotuksen partaalla ja joka voi hillitä itseään vaikka kuolema alhaalla vaani.
Puolen yön aikana menivät kaikki alas. Kahteentoista tuntiin en ollut ruokaa maistanut, mutta toiminut hyvin paljon, ja arveluttavasta asemastani huolimatta pakoitti nälkä minun seuraamaan toisia. Menin siis virran mukana ja tuokion kuluttua seisoin pitkän, kirkkaasti valaistun huoneen kynnyksellä, jossa oli katettuja pöytiä noin kuudellekymmenelle hengelle. Olin huomaavinani huoneen toisessa päässä naisia, jalokiviä, säkenöiviä silmiä ja löyhytteleviä viuhkoja. Tämä se juuri teki vastakohdan pimeän, synkän tornin ja tämän iloisen, loistavan näkymön välillä niin suureksi. Mutta minulle ei suotu aikaa arveluihin, sillä edessäni seisova joukko hälveni äkkiä kun jokainen istui paikalleen pöytäin ääreen. Ja niin seisoin kohta tuijottamassa suoraan Deniseen, joka kalpeana, kuihtuneena ja surullisen näköisenä — hiljaisen murheen perikuvana — istui äitinsä rinnalla pöydän yläpäässä. Rouva Catinot, muutamia toisia naisia ja eräitä herroja istui heitä lähellä.