— Käynee miten hyvänsä, niin kyllä minä hänestä huolta pidän.
— Kiitos vaan, vastasi hän ivallisesti hymyillen ja silmiin leimahti ilkeä ilme. — Mutta jos hyvin käy niin minä kyllä itse pidän huolta hänestä. Elkää unohtako, herra kreivi, että jos voitan, niin meillä on toisillemme puhuttavaa.
— Ja kuitenkin toivon Jumalan auttavan teitä voitolle! huudahtin melkein ehdottomasti.
— Te luotatte taistelutaitoonne, sanoi hän hiukan ivallisesti, mutta jatkoi sitten aivan toisenlaisella äänellä: — Se ei ole sen takia kun minä uskon teille niin tärkeän tehtävän, vaan se on siitä syystä, että te olette ranskalainen ylimys, kun minä arvelematta jätän neidin suojelukseenne. Jumalan haltuun!
— Jumalan haltuun! sanoin minäkin. Sitten näin hänen menevän samaa tietä kun toisetkin.
Tämä tapahtui noin viiden tienoissa aamusella. Aurinko oli jo noussut, ja tornin katolla, jossa nyt yksin olin valtijaana, oli niin hiljaista, niin selkeää ja rauhallista ja tyyntä — se oli tuota aamun varhaista tyyneyttä, jossa on senlaista viatonta puhtautta — että silmäilin ympärilleni ihmeissäni ja ikäänkuin unessa. Olin korkealla levottomien katujen yläpuolella, joilta Froment'ia tervehtivät huudot kaikuivat luokseni ylös. Taas kuului huuto ja sen perästä vielä toinen, joka pani kyyhkyset säikähtyneinä lentoon lehahtamaan. Mutta sitten äänilaineet vierivät eteläänpäin kunnes korviini kuului vain uhkaavaa sorinaa. Mutta minä olin yksin tornilla korkealla taisteluista ja riidoista.
Niin, olin yksin ja oli aikaa vaipua synkkiin ajatuksiin. Missä oli nyt se suloinen yhteys, jota suurin osa kansasta jo monet viikot oli haaveillut? Missä oli se rauhan ja veljellisyyden valtakunta, jota isä Benoit ja Giron'en sekä Vlais'en asukkaat olivat toivoneet? Ja rajain tasoitus? Ja inhimilliset oikeudet? Ja ne tuhannet muut siunaukset, joita filosoofit ja teoreetikot olivat uskoitelleet tulevaksi — inhimillisestä luonnosta huolimatta — kun vaan heidän järjestelmänsä hyväksyttäisiin? Niin, missä? Ympäröivästä viljavasta maakunnasta kuului hätäkellojen uhkaava ääni. Kaduilta kuului kapinahuutoja ja riemuhuutoja. Teillä, jotka nauhan tavoin kiemurtelivat tasangolla, näkyi välkkyviä aseita kantavia miehiä ja puolen tunnin kuluttua räjähti etäisestä etukaupungista lännessä kiväärin laukauksia. Kyyhkyset lentelivät ympärilläni kuin valkoiset, hohtavat pilvenhattarat, tornilla ja alempana katolla, johon muutamia palvelijoita oli kokoontunut, oli vain päiväpaistetta, tyyntä ja rauhaa. Mutta minä tiesin, että alhaalla kaduilla käyskenteli kuolema.
* * * * *
Alussa en tuntenut innostusta enkä levottomuutta. Olihan vielä aikainen aamuhetki, en odottanut suoranaista ottelua, ja kuuntelin melkein välinpitämättömänä, jatkaen ajattelemista entiseen suuntaan ja vertaillen nykyistä levottomuutta ja sekasortoa siihen maailmaan, joka muutamia kuukausia sitä ennen silmissäni näytti niin valoisalta. Mutta vähitellen katolla olevien palvelijain levottomuus puuttui minuunkin. Kuuntelin tarkempaan ja olin huomaavinani taistelun lähenemistä, huudot ja laukaukset kuuluivat useammin ja kovemmin. Vihdoin huomasin kasarmien läheisyydessä valkoista savua, joka renkaina kohosi kattojen yli ja kahteen kertaan ikkunat tärähtivät kiväärien laukauksista, jotka myöskin kuuluivat sieltä päin. Ja nyt huomasin juuri allamme olevilla kaduilla, jotka pituudelleen olivat siinä silmäini edessä, ihmisjoukon, joka juoksi tornia kohti.
Huusin palvelijoille katolla, saadakseni tietää mitä tuo merkitsi.