— Missä naiset ovat? toistin kärsimättömästi.
— Enhän äsken tajunnut kysymystänne, puolustelihe lähin. — Ne ovat menneet kirkkoon rukoilemaan.
— Kirkkoonko?
— Niin, Kapusiinilaiskirkkoon.
— Eivätkö he siis ole täällä?
— Eivät, herra, vastasi hän hajamielisesti. — Mutta — mitä tämä on?
Huomionsa kiintyi johonkin muuhun ja kalpenevin kasvoin hiipi hän pois luotani. Menin katsomaan alas rintavarustukselta. Näköala ei ollut niin laaja kuin ylhäältä tornista, mutta länteenpäin viepä pääkatu näkyi selvästi, ja se oli täynnä ihmisiä, jotka eri ryhmissä kiiruhtivat tornia kohti; toiset juoksivat, toiset astuivat rivakasti, mutta kaikki katselivat vähä väliä taakseen.
Palvelijat eivät hetkeäkään epäilleet, mitä tämä merkitsi, ja huutaen: Olemme voitetut! juoksivat he päiväpaisteisen katon poikki portaille, ja niitä alas. Jäin sinne hetkeksi vielä huolestuneena tähystelemään alas kaduille, mutta kun pakenevien joukko yhä kasvoi, kun ne juoksivat yhä kiireemmin ja yhä useammin katsoivat taakseen heiluttaen aseitaan, kun huudot, ulvonta ja laukaukset tuntuivat lähenevän, niin päätin ryhtyä toimeen. Portaissa ei ollut ketään, ja minä kiiruhdin alas niitä myöten ovelle, joka oli ensimäisessä kerroksessa, ja josta edellisenä iltana olin tullut sisään. Mutta ovi olikin suljettu. Harmistuneena ja levottomana — täällä pimeässä kun en tiennyt mitä ulkona tapahtui ja kun pelkäsin pahinta — jatkoin matkaani alas luostarimaiseen etehiseen alakerrassa.
Siellä tunkeili aseellisia, raivostuneita, ruudinsavun mustaamia miehiä, toisia tuli ehtimiseen kadulta. Tuokiota myöhemmin olisivat rappuset jo olleet täpösen täynnä katolle tunkeilevia miehiä, ja silloin olisi minun ollut mahdoton päästä minnekään. Nytkin kului muutamia minuuttia ennenkuin pääsin eteenpäin tungoksessa; minut työnnettiin muuatta seinää vasten enkä päässyt paikalta liikahtamaan. Viereeni sattui muuan samallaisessa pälkähässä oleva palvelija, jonka käsivarteen puutuin.
— Missä naiset ovat? Ovatko he jo palanneet kirkosta? Missä he ovat?